Euroopan romanimurteiden luoteiselle ja koilliselle ryhmälle on yhteisenä piirteenä vahva germaanisten kielten vaikutus. Suomen romanikieleen ovat saksan (keskialasaksan ja keskiyläsaksan) ohella vaikuttaneet vahvasti myös skandinaavisista kielistä erityisesti ruotsi ja tanska.

Äännerakenne

 

1. Vokaalit y, ä, ö  ovat luultavimmin saksan ja ruotsin vaikutusta.

2. Klusiilien sointiopposition neutraalistuminen sanan lopussa: daad > daat ‘isä’, jang > jaŋk ‘valo’.

3. Sekä Suomen romanikielessä että Viron Laiuksen romanien murteessa ruotsin vaikutusta on velaarien k, kh ja g selektiivinen palatalisaatio etuvokaalien e, i edellä, esim. k > : kh > :, g > : ker- > tšeer- ‘tehdä’, kher > tšeer ‘talo’, (o)gi > džii ‘sydän’  (mutta kissik ‘lompakko’, geneskos ‘taula’).

4. Kontakti ruotsin on kanssa laukaissut Suomen romanikielelle ominaisen äänteenmuutoksen š > ȟ, esim. šeel > ȟeel ‘sata’.

5. Foneettisesti pitkiä vokaaleja esiintyy kontaktipiirteenä osassa keskisiä murteita, koillismurteissa, sinti-ryhmässä sekä ehkä Walesin romanikielessä. Suomen romanikielen pitkien vokaalien distribuutio muistuttaa Latvian ja Viron romanimurteita, vrt.  Suom. rom daad ‘isä’ , ȟeero ‘pää’, poor ‘häntä’, tšuuri ‘veitsi’, – Latv. rom. dād, šēro, pōr, čhūri.

6. Kontakti ruotsin kanssa on todennäköisesti laukaissut Suomen romanikielessä painollisten tavujen vokaalien pidentymisen kanssa kilpailevan geminoitumisilimiön, esim. buti > butti ‘työ’, koska ruotsissa yli yksitavuisten sanojen painollisten tavujen vokaalit ovat lyhyiden konsonanttien edellä pitkiä ja konsonanttijonojen tai geminaattojen edellä lyhyitä.

Morfologia ja kieliopilliset kategoriat

 

1. Suomen romanikielen aktionsart-merkinnässä yhdistyvät kieliopillinen ja sanastollinen lainaaminen sekä käännöslainojen muodostaminen suomen välityksellä ruotsin pohjalta. Ruotsin verbaalipartikkeleista tavataan satunnaisesti för-, fram- ja till- (romanikielessä muodossa til-), esim. förbarmav- ‘armahtaa’, förbyytuv- ‘ahdistua’, fördžyllav- ‘kullata’; v- fram ‘tulla toimeen’; tilooonav- ‘lainata’, tiloons ‘lainaksi’, tiljav- ‘lisätä’, tiljuv- ‘saada lisää’.

2.  Romanikieleen on kulkeutunut germaanisten lainasanojen mukana johtimia: mahdollisesti tekijännimien johdin -aris sekä adjektiivinjohtimet -ligo, -igo ja -iko.

Sanastollinen vaikutus

 Sekä saksan että ruotsin vaikutus Suomen romanikieleen ilmenee parhaiten runsaslukuisina lainasanoina. Monia saksalaisia (keskialasaksasta tai keskiyläsaksasta lainattuja) sanoja on tosiasiallisesti vaikea erottaa ruotsalaisista ja muistakaan skandinaavisista lainoista.  Esimerkiksi  verbi  aagav- ‘ajaa takaa’ voidaan palauttaa joko keskialasaksan verbiin jagen, nykytanskan verbiin jage, muinaisruotsin verbiin iaga tai nykyruotsin verbiin jaga. Substantiivi berega ‘kallio’  on lähtöisin joko keskiyläsaksan sanasta berc, keskialasaksan sanasta berch tai nykyruotsin berg-sanasta. Substantiivin spiija ‘pilkka’  etymo voi olla keskiyläsaksan spīe, mutta yhtä hyvin myös keskialasaksan spē ja spīt tai nykytanskan tai nykyruotsin spe.

Ruotsalaisperäisten lainasanojen määrää on pidetty suurempana Pohjanmaan romanien murteessa kuin Itä-Suomen romanien murteessa, joka on lainannut herkemmin suomesta. Näkemykset ruotsalaisten lainojen osuudesta leksikossa vaihtelevat 23 %:sta peräti 45 %:iin, mutta on melko varmaa, että ruotsin sanastollista vaikutusta on liioiteltu tanskan ja varsinkin saksan kustannuksella. Valtosen (1972) etymologisen sanakirjan perusteella vain ruotsalaisperäisiä on vain 8 % sanastosta, mutta joko ruotsista tai tanskasta peräisin on n. 14 % leksikosta. Yhtä hyvin saksalaisia kuin skandinaavisia on hieman alle 10 % sanakirjalekseemeistä. 

Yli puolet saksalaisista ja suurin osa skandinaavisista lainasanoista on substantiiveja. Ne on valtaosin mukautettu -a-loppuisten feminiinien taivutustyyppiin, esim. bandra ‘side’ < kys. bant, dekka ‘miekka’ < kys. degen, far(a)ba ‘kuva’ < kas. varwe ‘väri’ ja nt. farve, gara ‘amme’ < kas. char, kar, nt. kar, baada ‘kylpy’ < nr. bad, mutta melko runsaasti on myös -os-loppuisiksi adaptoituja, esim. kentos ‘lapsi’ < kys. murt. kend, kys. kas. kint, draagos ‘veto’ < nr. drag. -is-loppu on heikosti produktiivinen skandinaavisissa lainoissa, esim. abboris ‘ahven’ < nt. aborre, nr. abborre, blomburis  ‘mustikka’ < nt. blaabær, nr. blåbär, skreddaris  ‘räätäli’ < nr. skräddare. fruukto ‘hedelmä’ < nr. frukt ja skaalo ‘kuori’ < nr. skal ovat harvoja -o-loppuisia maskuliineja. Ruotsalaislainojen myötä alkavat yleistyä myös kokonaan romanikieleen adaptoimattomat substantiivit, esim. björk ‘koivu’ < nr. björk,  bäri ‘kallio’ < nr. berg, faarlyije ‘maantie’ < nr. farled, veis ‘veto’ < nr. murt. väss.

Adjektiiveja on vain n. 10 % saksalaisperäisistä ja skandinaavisista lainasanoista. Varsinkin skandinaavisista laina-adjektiiveista valtaosa on tunnuksettomia, usein (lähes) sellaisenaan romanikieleen omaksuttuja, esim. blyöt ‘märkä’ < nr. blöt,  gröön, gröönt ‘vihreä’ nt. grøn, nr. grön,  halakulla < nr. hel(t) t. murt. (Ruots.) hal(a) ‘täysin’ + gul ‘keltainen’, hyög  ‘korkea, suuri-, hyvin’ < nr. hög, knis ‘sitkeä’ < nr. nidsk, snoor ‘ahne’ <  nr. snål, öm ‘arka’  <  nt. øm, nr. öm.  Etenkin saksalaisten ja varhaisempien skandinaavisten laina-adjektiivien joukossa on myös jonkin verran sekundaarisia tai johtimineen omaksuttuja, esim. faarligo ‘vaarallinen’ < kas. vārlik, nt. nr. farlig, lustigo ‘hauska’ < kys. lustic, kas. lustich, nr. lustig, dooligo ’huono’ < nr. dålig, korsvitiko ‘kristitty’; < nt. nr. kors, aldriboskero ‘lakkaamaton’ < nt. nr. aldrig.  Tunnuksellisten primaariadjektiivien ryhmiin on kunnolla kyetty adaptoimaan enää harvoja laina-adjektiiveja: joko saksalaisia tai skandinaavisia ovat falsko ‘väärä’ < kas. valsch, nt. nr. falsk, fremdo  ‘vieras’ eri rinnakkaismuotoineen < kas. vremede, nr. främmande, murt. främmad, kvikko ‘vilkas’  < kas. quik, nt. kvik, nr. kvick, laato ‘laiska’ < kas. nr. lat, stiivo ‘kankea’ < kas. stīf, nt. stiv, nr. stiv, svaago ‘heikko’ < kas. swak, nt. nr. svag ja vildo  ‘villi’ < kas. wilde, nt. nr. vild; joko tanskasta tai ruotsista on sisto ‘viimeinen’ <  nt. sidst, nr. sist.  Skandinaavisista kielistä peräisin on myös yksi suppletiivinen komparatiivi: veride ‘huonompi’  < nt. værre, nr. värre.

Germaanisten lainaverbien adaptaatio on ollut suoraviivaista. Noin 90 % lainaverbeistä sijoittuu -av-johtimella muodostettujen transitiivien ryhmään ja loput -uv- johtimella muodostettujen intransitiivien ryhmään: esim. dristav- ‘lohduttaa’ < nr. trösta, flyygav- ‘lentää’ < nr. flyga; dooguv- ‘kelvata’ < kys. tougen, kas. dōgen jne.; tähän ryhmään kuuluu myös modaaliverbi mostuv- ‘täytyä’ < kas. moste, nr. måste.

 

Copyright © Romanikielisen Kirjallisuuden Seura ry. | The CSS Tinderbox