Suomen romanikieleen kohdistuvat suomen kielen kontaktivaikutukset noudattavat pääosin universaaleja ja muista Euroopan romanimurteista tunnettuja päälinjoja. Muiden  romanimurteiden tavoin Suomen romanikielen fonologinen järjestelmä riippuu vahvasti  kontaktikielistä. Kuten monissa muissakin Euroopan romanimurteissa, verbijärjestelmä on läpikäynyt useita kontaktivaikutusten laukaisemia muutoksia, joista osa on aspektiin liittyviä typologisia muutoksia. Useimpien romanimurteiden tavoin Suomen romanikielen syntaksi on erityisen altis abstraktiin rakenteeseen kohdistuville kontaktivaikutuksille.

Sen sijaan etenkin suomen vaikutuksen laajuuden huomioon ottaen on yllättävää, että suomalaisia lainasanoja niin vähän. Sanastoa pidetään yleensä helpoiten lainautuvana kielen tasona. Romanimurteiden koillisessa ryhmässä esiintyy runsaasti kontaktikielten sanastoa. Sanaston helppo lainautuminen on liitetty kulttuurivaihdon prosesseihin sekä selitetty esineiden ja käsitteiden lainautumisena kielellisine nimikkeineen mentaaliseen leksikkoon. Romanien tapauksessa on kuitenkin mahdollista, että suomalaisia lainoja pyrittiin joko välttämään romanikielen salakielifunktion vuoksi tai romanien romanikielen taito oli jo 1800-luvulla heikkoa, eikä suomalaisia lainoja enää kyetty adaptoimaan. Voi myös olla, etteivät suomalaiset lainasanat kelvanneet romanien keskinäiseen kommunikaatioon, koska eri aikoina Suomeen saapuneiden romaniryhmien suomen kielen taidossa oli suuria eroja.

Äännerakenne

Suomi on vaikuttanut vahvasti romanikielen äännerakenteeseen. Suomen vaikutus ilmenee läpi koko romanikielen fonologisen järjestelmän: seuraavassa on esimerkkejä äänteistöstä, fonotaksista, fonologisista prosesseista ja prosodisista piirteistä:

1. Foneemien pintatoteutumat.

2. Suomesta poikkeavien konsonanttien polarisoituminen: phallo > hallo ‘kiinni’, thyöli > hyöli ‘tupakka’,  kham > ham ‘aurinko’; tšai > tsai > sai ‘tyttö’; džuuli > tšuuli/džuuli > djuuli > juuli ‘nainen’; ȟunn- > hunn- ~ khun- ‘kuulla’; boliba > polipa ‘maailma’, daad > taat ‘isä’, gaad > kaat ‘paita’.

3. Vokaaliharmonia: myönt-av-a-a ~ myönt-äv-a-a ~  myönt-äv-ä-ä  ‘myöntää’.

4. Pitkien vokaalien diftongiutuminen: ee > ie (ruots. del > dielos ‘osa’), oo > uo (ruots. torsdag > tuorsda ‘torstai), öö  >  yö (ruots. lön > lyönos ‘palkka’), ee > ei  (ruots. väg > veijos ‘tie’) ja oo > ou (ruots. skola >skoula ‘koulu’).

5. Siirtymävokaalin eli švaan epenteesi:  val(a)goosos ‘paimen’, gul(u)va ‘lattia’, vel(e)kav- ‘valita’, briȟ(i)no ‘sade’. 

6.   Sananalkuisten konsonanttijonojen reduktio: stranna > ranna ‘ranta’, snuuva  > nuuva ‘nuha’.

7.  Suomen kaltainen sanan painotus. Sekä pää- että sivupainojen sijainti on yleensä ennustettavissa sananmuodon tavuluvun ja -rakenteen perusteella

8. Suomen romanikieli on suomen kaltainen myös sikäli, ettei  sanojen sävelkulkuun ei liity keskeisiä foneettisia piirteitä, vaan sävelkulun vaihtelut aiheutuvat eri painoasteista.

9. Suomen kaltainen lauseprosodia.

10. Suomen kaltainen tavuajoitteinen rytmi.

Morfologia ja kieliopilliset kategoriat

Suomen romanikielen muotorakenne on sekoitus konservatiivisia piirteitä ja innovaatioita. Morfologisia eksponentteja lainataan suomesta vain sporadisesti, mutta suomesta puuttuvia morfologisia opposioita on kadonnut tai heikentynyt. Useimmista muista Euroopan romanimurteista poiketen esimerkiksi aspektia ei koodata morfologisesti Suomen romanikielessä. Toisaalta Suomen romanikieleen on kehittynyt muun muassa suomen kaltaisen ‘olla’-apuverbin avulla muodostettavat menneen ajan liittomuodot perfekti ja pluskvamperfekti:

1. Määräisen artikkelin muotojen o, i, e häviäminen

2. douva-pronominin käyttö suomen ‘se’-sanan tavoin määräisen artikkelin tehtävissä

3. Substantiivien taivutus: Suomen romanikielen substantiivien leksikaalisista perusominaisuuksista kieliopillinen suku on heikentynyt luultavimmin suomen vaikutuksesta. Suvun opposition heikkenemiseen liittyy osaltaan substantiivien taivutustyyppien analoginen yhdentyminen, joka on varsinaisesti maskuliinien mukaisia paradigmoja suosiva kielensisäinen yksinkertaistumiskehitys: phen-ja ~ phen-jes ‘sisko-yks.obl’, tšimb-a ~ tšimb-es ‘kieli-yks.obl’, džuu-ja ~ džuu-jes ‘nainen-yks.obl’, tšaij-a ~ tšaij-es ‘tyttö-yks.obl’, fasun-a ~ fasun-es ‘juna-yks.obl.’ phen-ja ~ phen-je ‘sisko-mon.nom’, tšimb-a ~ tšimb-e ‘kieli- mon.nom’, džuu-ja ~ džuu-je ‘nainen-mon.nom’, tšaij-a ~ tšaij-e ‘tyttö-mon.nom’, fasun-a ~ fasun-e ‘juna-nom.pl’. Päinvastaisena muutostendenssinä on atemaattisten feminiinien (esim. skoola ‘koulu’) yksikön nominatiivin ja obliikvin -a-suffiksin ekspansio -iba-loppuisten abstraktisubstantiivien yksikön obliikviin: bolib-os- ~ bolib-a- ‘maailma-yks.obl’.

Suomen romanikielen substantiivintaivutukset ovat eräitä morfofonologisia vaihteluja lukuun ottamatta varsin konservatiivisia, eikä lainasubstantiivienkaan taivutusmuotoihin ole omaksuttu uusia, produktiivisia tunnuksia suomesta. Ablatiivin -tar-tunnuksen loppu-r- katosi luultavasti jo 1700- ja 1800-lukujen taitteessa Suomessa, jolloin useimpien maskuliinisukuisten substantiivien yksikön ablatiivin muodoista tuli samannäköisistä kuin suomen elatiivista: tšeer-es-ta ‘talo-yks.obl-abl’, vrt. talosta.

Suomen sijamuodoista romanikielessä käytetään silloin tällöin:

a) monikon nominatiivia, esim. dola na tykkynä kaaleet, jos hin bengalo tšeer ‘ne eivät romanit pidä, jos on huono talo’ (P);

b) yksikön ja monikon partitiivia, esim.  ta Obadja džeelo Ahabia prissi … ‘ja Obadja meni Ahabia vastaan…’ (RB), vaagos kun sammas kaaleita eikä naa eikä naa parude… ‘ensin kun olimme romaneja, eikä eikä vaihdettu…’ (P);

c) yksikön akkusatiivia, esim. ta kuti tiijako paalal Raj biȟadas onnesko rakkiboskeron aanel Johannesesko ȟeero ’ ja kohta kuningas lähetti henkivartijan ja käski tuoda Johanneksen pään’ (EV);

c) yksikön ja monikon inessiiviä varsinkin muissa kuin romanikielisissä toponyymeissä, esim. doori Norrköpingissä, ku džeijommas biknavas… ‘siellä Norrköpingissä, kun menimme myymään…’ (P), douva hin geeneissä  ‘se on geeneissä.’ (P);

e) yksikön ja monikon adessiivia, esim. Ilpolla hin tšiȟko dživiba ‘Ilpolla on hyvä elämä’ (P), ennen kaaleilla leen naa aaȟtas buut… ‘ennen romaneilla heillä ollut paljon…’ (P);

f) yksikön ja monikon allatiivia, esim. rakkavaa alti Helenalle ‘puhun aina Helenalle’ (P), koola Kirkkonummen kaaleet phenle espoolaisille… ‘ne Kirkkonummen romanit sanoivat espoolaisille…’ (P),  Douva että kaale sikjilas omille valpille… ‘Se että romanit opettaisivat omille lapsille.’ (P).

4. Adjektiivien taivutus ja johto-oppi: Adjektiivien kongruenssi substantiivin suvussa on heikentynyt sekä attribuutiivisessa että predikatiivisessa käytössä: besko tšai ‘pieni tyttö’ (P), iego maami ‘oma isoäiti’ (P),  phuuro džuuli ‘vanha nainen’ (P) , phurano tiijata ‘vanhasta ajasta’ (P), tšai hin besko ‘tyttö on pieni’ (P), džuuli hin phurano ‘nainen on vanha’ (kuitenkin esim. terni tšai ‘nuori tyttö’ (P), rankani tšai ‘kaunis tyttö’ (P), me som phurani ‘minä (fem.) olen sairas’ (P)). Sukukongruenssin heikkeneminen on luultavimmin suomen vaikutusta ja liittyy suvun opposition purkautumiseen. Sukukongruenssin heikkenemistä tukee todennäköisesti adjektiivien taivutusmorfologian yksinkertaistuminen sijataivutuksen kadottua. Nykykielessä myös adjektiivien kongruenssi substantiivin luvussa on alkanut heiketä, esim. phurano komuje ‘vanhoja ihmisiä’ (P), phurano saaki vanhoja asioita’, rankano gaave ‘kauniit kylät’ (P) jne.

Sukukongruenssin heikkenemistä lukuun ottamatta suomi on vaikuttanut vain vähän adjektiivien taivutusmorfologiaan. Suomen kaasuksia käytetään satunnaisesti, esim. mon.partit. kaalenge tšiȟkoja ‘romaneille hyviä’ (P).

Komparaatiojohdoksia muodostetaan silloin tällöin suomen mukaisesti: tšiȟkompi ‘parempi’ (P). Adverbien johtimena esiintyy romanikielen -es/-as-johtimien rinnalla satunnaisesti suomen -sti: tšihkasti ‘hyvin’ (P); komparatiiveissa myös -mpi, -mmin: tšiȟkatempi ‘paremmin’ (P), latšemmin ‘kiltimmin’  (P).

5. Verbien taivutus: Synteettisiä tempuksia on Suomen romanikielen leksikaalisilla verbeillä nykyisin vain kaksi:  preesens (tšeeraa ‘teen’) ja preteriti (tšerdom). Preteriti vastaa morfosemanttisesti suomen imperfektiä, joka ei ota kantaa tekemisen aspektiin. Preteriti kattaa siten useimpien Euroopan romanimurteiden preteritin ja imperfektin temporaaliset funktiot. Muoto-opillisesti ilmaistun aspektieron purkautuessa ehkä suomen vaikutuksesta alkuperäinen, monien muiden romanimurteiden kaltainen imperfekti (tšeerelas) tempuksena poistua käytöstä 1700- ja 1800-lukujen taitteessa. Menettyään aikamuodon tehtävänsä se jäi vain konditionaalina käytettäväksi.

Myöhemmin Suomen romanikieleen kehittyivät suomen vaikutuksesta myös analyyttiset liittomuodot perfekti (som tšerdom) ja pluskvamperfekti (sommas tšerdom). Muiden Euroopan romanimurteiden kaltainen synteettinen pluskvamperfekti (tšerdommas) lankesi morfosemanttisesti yhteen preteritin kanssa kaikilla muilla verbeillä paitsi kopulalla s-/h-.

Suomen mukaisen sanojen painotuksen omaksumiseen kytkeytyi verbien preesensin persoonapäätteiden teemavokaalin kvantiteettimuutos. Alun perin painollista teemavokaalia -á- tai -é- (rakkaváha ‘me puhumme’, rakkavéla ‘hän puhuu’) vastasi vielä 1900-luvun puolivälissä osassa yksilömurteita pitkä vokaali (rakkavaaha, rakkaveela) (PV). Nykykielessä preesensin persoonapäätteiden teemavokaalit ovat yleensä tavunkeston ja pääpainollisuuden korrelaatioperiaatteen mukaisesti lyhyitä (kuitenkin:  aaȟȟaaha ‘olemme’ (P), ei minsavaaha ‘emme muista’ (P), aaneela ‘hän tuo’ (P), passeena ‘he uskovat’ (P)).  

Todennäköisesti puhutun suomen vaikutusta on yksikön ja monikon 3. persoonan muotojen synkretismi, jota esiintyy puhutussa romanikielessä erittäin yleisesti: jou rakkila ‘hän puhuu’– doola rakkila ‘ne puhuu’ (P), tšai phenjas ‘tyttö sanoi’ – vaure phenjas ‘toiset sanoi’ (P). Subjunktiivin persoonataivutuksen yksinkertaistuminen osalla puhujista uudeksi infinitiiviksi saattaa olla suomen vaikutusta.

Verbien muoto-oppi on kuitenkin pysynyt sikäli konservatiisena, että se hyödyntää pääosin vain indoarjalaisten resurssien reanalyysia. Suomen mukaisia persoonapäätteitä ja modusten tunnuksia käytetään harvoin  – kuitenkin esim.

a)  indikatiivin preesensissä: (yks.1.p.) me aaȟȟaan tota viiskymmentä kuus ‘minä olen tuota 56’ (P), joitakin osia minsavaan ‘joitakin osia muistan’ (P), (yks.2.p.) mihin tu rigavaat daala ‘mihin sinä viet niitä’ (P), ku tu byryväät rakkaves ‘kun sinä alat puhua’ (P); myös suomen murteiden -pi esiintyy joskus 3. persoonassa:  jaapi nikki ’meneepä pois’ (P).

b) preteritissä: (mon.1.p.) uunadomme leen tukko naavesko vollaha ‘sallimme heille sinun nimesi voimalla’ (EV);

c)  konditionaalissa: (yks.1.p.)  me paruvais dauva tiija ‘vaihtaisin tämän ajan’ (P), jakke me aavais sastoneske ‘niin minä tulisin terveeksi’ (EV), vaȟka me bokkavais ar them ‘vaikka polvistuisin maahan’ (EV),  jos me lehas džaanaisin, että me lehas tšiȟko gräi ‘jos saisin tietää, että saisin hyvän hevosen’ (P), (yks.3.p.) džinta tšeerelais ‘mieli tekisi’ (P), (mon.3.p.) komujen mostulais sikjaves menge ternenge ‘ihmisten pitäisi opettaa meille nuorille’ (P).

Liittomuotojen perfektin ja pluskvamperfektin apuverbi toimii silloin tällöin romanikielen s-/h- ja aaȟȟ-verbien sijasta suomen  olla: no me oon leen sikjadommas  ‘no minä olen heitä opettanut’ (P), no mehan oon daari aaȟtommas daari fooros ‘no minähän olen täällä ollut täällä täällä kaupungissa’ (P), oon baȟadom ‘olen soittanut’ (P), no sar tu oot liijom douva? ‘no kuinka sinä olet saanut sen?’ (P), kansakoululla oli ȟaȟade ‘kansakoululla oli syötetty’ (P), triin butti oli tšerdas ‘kolmea työtä oli tehnyt’ (P). Romanikielen s-/h- ja aaȟȟ-verbien tavoin myös suomen olla-verbi voi olla liittotempusten apuverbinä aina yksikön 3. persoonassa: me on rakkadom ‘minä olen puhunut’ (P), me on džiividom ‘minä olen elänyt’ (P).

Negaationa käytetään romanikielisten na-/naa-sanojen ja reduplikoituneen muodon naa na rinnalla yleisesti suomen kieltoverbin ei ja romanikielen negaatioiden yhdistelmiä sekä pelkkää suomen ei-sanaa:  douva ei na molulas tukke ‘se ei maksaisi sinulle’ (P), douva ei naa vantako kamana  ‘se ei ole seinäkello’ (P), sakka kaale ei naa na hortta kaale ‘kaikki romanit eivät ole oikeita romaneja’ (P), douva ei muuten ei jelpina ‘se ei muuten ei auta’. (P)

Morfosemantiikka

Morfosemantiikka on äännerakenteen ohella niitä kielen osa-alueita, joihin suomi on eniten vaikuttanut. Seuraavassa kuvaan suomen morfosemanttista vaikutusta esimerkein substantiivien ja verbien morfosemanttisten ominaisuuksien impositiosta:

1. Sijamuotojen käyttö muistuttaa suomea: Suomen romanikielen sijoista datiivi vastaa paljolti käytöltään suomen allatiivia ja illatiivia sekä joskus myös translatiivia, esim. Satu diijas Unelmake louvo. ‘Satu antoi Unelmalle rahaa’, jou byrjula dömmiboskiereske. ‘Hän alkaa tuomariksi’,  kalikos frende aule khangarjake ‘eilen tuli vieraita kirkolle’. Ablatiivi muistuttaa morfosemanttisesti pitkälti suomen ablatiivia ja elatiivia, esim.

Satu kakjadas Unelmata baale ‘Satu leikkasi Unelmalta hiukset’, joo mutta douva vauro sas lesko dako naavesta ta vauro sas lesko daadesko naavesta  ‘joo mutta se oli eri äitinsä nimeltä ja oli eri isänsä nimeltä’  (P), me rakkavaa do saakata ‘puhun siitä asiasta’, me drabadom patrosta ‘luin lehdestä’.  Instrumentaali vastaa puolestaan suomen instruktiivia ja komitatiivia sekä joskus myös adessiivia, esim. joi hyövylä vastensa tšeeres  tši ’hänen ei tarvitse käsin tehdä mitään’ (P),  smittos vandrudiilo tšihki ğinteha kentensa ‘seppä vaelsi hyvin mielin lapsinensa’ (PV), jou diias gooli bari lyijähä ‘hän huusi suurella äänellä’ (PV).  Suomen staattisia ja kofinaalisia paikallissijoja voi vastata myös pelkkä nominatiivi nollapreposition kera.

2.  Suomen romanikielen neljä aikamuotoa vastaavat käytöltään suomen tempuksia. Preteritiä käytetään samalla tavoin kuin suomen imperfektiä ilmaisemaan puhehetken kannalta mennyttä aikaa ottamatta kantaa aspektiin. Preteritillä on myös suomen kaltaista käyttöä tuomassa ilmaukseen etäännyttävää tai kohteliasta sävyä: douva me tenkadom, kai tumen hin vandrude, kai tumen buurude vaagos? ‘sitä minä ajattelin, missä te olette kulkeneet, missä te asuitte ensin?’ (P). Romanikielen perfekti (me som tšerdom ‘minä olen tehnyt’) on suomen kaltainen osittain menneen ja osittain menemättömän ajan tempus. Pluskvamperfekti (me sommas tšerdom ‘minä olin tehnyt’) on käytöltään suomen kaltainen menneen ajan tempus. Myös futuurin ilmaisemiseen yleisimmin käytettävät verbiliitot ovat käännöslainaa suomesta.

3. Moduksista subjunktiivi vastaa funktionaalisesti esimerkiksi suomen A-infinitiiviä sekä perusmuodossa että translatiivisijaisena, esim. sas fiela te presavel jakkes buut ‘oli virhe maksaa niin paljon’, me spaaravaa louvo te tšinnaa nevo beero ‘säästän rahaa ostaakseni uuden auton’. Lisäksi subjunktiivi vastaa käytöltään myös suomen inessiivi-, elatiivi- ja illatiivisijasta MA-infinitiiviä, esim. ka Jeesus dikjas les doi souvel ‘kun Jeesus näki hänet siinä nukkumassa’ (EV), aven ȟan sarrakiero ‘tulkaa syömään aamiasta’ (EV). Toisin kuin monissa muissa romanimurteissa, subjunktiivilla on vähän itsenäistä käyttöä. Useimmista muista Euroopan romanimurteista poiketen Suomen romanikielessä on synteettinen konditionaali, esim. tšeraas ‘minä tekisin’, rakkavehas ‘sinä puhuisit’, vandrulas ‘hän matkustaisi’. Sitä käytetään pääpiirteissään kuten suomen konditionaalia.

4. Suomen kieli lienee vaikuttanut Suomen romanikielen passiivin ilmaisemiseen käyttämiin muotokeinoihin, joskin niillä on yhtäläisyyksiä myös koillisten romanimurteiden impersonaalisten rakenteiden kanssa. Yksipersoonainen passiivi perustuu monikon 3. persoonan tai monikon 1. persoonan impersoonaalin käyttöön: džambiba džambena ‘laulu lauletaan’, parudiijommas green ‘vaihdettiin hevosia’, džambiba hin džambide ‘laulu on laulettu’, kaalen hin iinade ‘romaneja on vihattu’. 

Suomen monipersoonaisista passiiveista tilapassiivia vastaa romanikielessä verbiliitto joka koostuu finiittiverbinä toimivasta tilaverbistä (s-/h-, aaȟȟ- ‘olla’) ja useimmiten temaattisesta partisiipista: sömsiba hin ranlo ‘sopimus on kirjoitettu’, sömsibi aaȟȟena ranle ‘sopimukset on kirjoitettu’.  Vastaava rakenne esiintyy kuitenkin muissakin romanimurteissa.

5. Modaali-ilmauksissa käytetään joskus suomen modaaliverbejä:

a) obligatiivi: nyt pitää aaȟȟes rankanes ‘nyt pitää olla kauniisti’ (P), pitää aaȟȟel ajasaave papri ‘pitää olla sellaiset paperit’ (P), leen pitäs sikjaven ‘heitä pitäisi opettaa’ (P);

b) nesessiivi: ei  tarvii olla buut valpi ‘ei tarvitse olla paljon lapsia’ (P), na hajudiine eikä tarvinnu hajuvelkaa ‘he eivät ymmärtäneetkään, eikä tarvinnut ymmärtääkään’ (P);

c) potentiaali: voihan doola aaȟȟes vauro lau ‘voihan niitä olla muita sanoja’ (P).

Syntaksi

Suomen romanikielen syntaksille on muiden romanimurteiden tavoin leimallista alttius imitioida lähikontaktikielten abstraktia rakennetta.  Imitaatiossa hyödennetään paljolti romanikielen omia resursseja. Kielen lähes koko morfosyntaktinen kehys on suomen kanssa yhtenevä, joten  voitaisiin puhua jopa metatypiasta. Seuraavassa esitetään muutamia esimerkkejä, jotka kuvaavat suomen lauseopillisen vaikutuksen eri aspekteja.

1. Romanikielen peruslausetyyppien sanajärjestys vastaa suomea. Väitelauseen sanajärjestys on useimmiten SVO, mutta väitelause voi suomen tavoin muita lausetyyppejä vapaammin mukautua eri sanajärjestysvaihtoehtoihin: myös SOV (tšai liin drabila), OVS (liin drabila tšai), OSV (liin tšai drabila) ja VSO (drabila tšai liin) ovat kieliopillisia. Kysymyslauseen morfosyntaktiset tuntomerkit ovat Suomen romanikielessä samat kuin suomessakin: ainakin liitepartikkelit -ko, -, kysymyssanat, käänteinen sanajärjestys ja eräät adverbit, kuten elle ‘tai, vai’.

2. Attribuuttien täysi kongruenssi nominaalilausekkeissa: Demonstratiivipronominit ovat todennäköisimmin suomen vaikutuksesta alkaneet kongruoida silloin tällöin määrittämänsä substantiivin kanssa myös sekundaarisijoissa: doolesta siivesta ‘se-yks.obl-abl valkolainen-yks.obl-abl’ (P), doolenge siivenge ‘ne-mon.obl-dat valkolainen-mon.obl-dat’ (P).  Harvinaisempana esiintyy myös adjektiivien ja indefiniittipronominien täyttä sijakongruenssia: dola phuranesko komujesko neer ‘se-yks.obl vanha- yks.obl-gen-mask ihminen-yks.obl-gen-mask luo’ (P), phuranengo kaalengo ‘vanha-mon.obl-gen-mask romani-mon.obl-gen-mask’ (P), ternengo komujengo ‘nuori-mon.obl-gen-mask ihminen-mon.obl-gen-mask’ (P);  saaronenge israelinge ‘kaikki mon.obl-dat israelilainen-mon.obl-dat’ (RB) ; sakkonengo džeenengo ‘jokainen-mon.obl-gen-mask mies-mon.obl-gen-mask’ (P), sakkonenge kaalenge ‘kaikki- mon.obl-dat  romani- mon.obl-dat’ (RB); tšekken kaalen ‘kukaan-mon.obl romani-mon.obl’ (P).

3. Adpositiot: Prepositioiden komplementtina oleva nominaalilauseke on Suomen romanikielessä nykyisin useimmiten objektiivisijainen, mutta joskus käytetään myös obliikvi- ja lokatiivimuotoisia täydennyksiä, esim. neer Deeveles ‘lähellä Jumalaa’ (EV), maȟkar penne ‘keskenään’,  ar gaaveste ‘kylään’ (PV). Postpositioiden täydennys on puolestaan suomen tavoin pääsääntöisesti genetiivissä. Muutos kohti postpositiokieltä on tapahtunut 1800-luvulla.

Suomen vastaavien adpositioiden tavoin ainakin dženom  ~ džinom ‘läpi’, maȟkar ‘keskellä’, naal ‘edessä, edestä, eteen’, neer ‘lähellä’, praal ‘yllä, ylle, yltä’ ja trystal ‘ympäri’ ovat ambipositioita ja sallivat postpositioina genetiivikomplementin ja prepositioina nominatiivi- tai obliikvikomplementin. Erisijaiset komplementit luovat postpositio- ja prepositiokäyttöjen välille merkityseron, joka vaihtelee adpositioittain. Selvimmin tämä merkitysero näkyy adpositiossa trystal(o) ‘ympäri’. Se muodostaa prepositiona nominatiivi- tai obliikvitäydennyksen kanssa lausekkeita, joiden merkitykseen sisältyy samanlainen rajaamattomuuden tai distributiivisuuden sävy kuin suomessa partitiivikomplementin kanssa. Sen sijaan genetiivisijaisen jälkitäydennyksen kera käytettynä trystal kuvaa määräsuuntaista liikerataa, jonka origona täydennyksen ilmaisema tarkoite on. Vertaa esimerkkejä me traadidom trystalo gaaven ‘ajoin ympäri kyliä’ ja traadidom gaavengo trystal ‘ajoin kylien ympäri’.

3. Verbien argumenttirakenne: Verbien argumentteina esiintyvät romanikielen sekundaarisijat ja adpositiolausekkeet vastaavat paljolti suomen verbien adverbiaalitäydennyksiä, koska romanikielen sijarektiot ovat paljolti käännöslainaa suomesta. Verbien argumentteina esiintyvät romanikielen sekundaarisijat ja adpositiolausekkeet vastaavat paljolti suomen verbien adverbiaalitäydennyksiä, koska monet romanikielen sijarektioista ovat käännöslainaa suomesta.  Jokseenkin kaikilla suomen olo- ja suuntasijaisilla verbien täydennysmuoteilla on suorat vastineet romanikielessä (ks. 5.4.5).

5. Kontakti suomen kanssa on vaikuttanut myös yhdyslauseiden muodostukseen. Suomen romanikielen rinnastus- ja alistuskonjunktioiden keskeisimpänä kerrostumana ovat nykykielessä suomesta omaksutut konjunktiot, kuten  että; jos, jotta, (että), ko, ku ‘kun’, kunnes, koska, vaȟka ‘vaikka’, vaikka. Suomesta omaksuttujen Konjunktioiden ko, ku rinnalla esiintyy yleisesti myös alkuperäinen ka. Vanhemmissa kirjallisissa lähteissä esiintyvät hybridikonjunktiot biet ‘että’, bijos ‘jos’, bimut ‘mutta’.  Konjunktiorinnastuksessa käytetään indoarjalaisen konjunktion ta ‘ja’ rinnalla suomen ja-sanaa. Disjunktiiviset rinnastuskonjunktiot ovat tai, vai ja elle (skand.) ‘tai, vai’. Muistakin rinnastuskonjunktioista suurin osa on suomalaisia: mutta, nii ‘niin’, sekä, sillä, vaan. bi-sanan käyttö rinnastuskonjunktiona ‘vaan’ on käännöslainaa ruotsin utan-konjunktiosta.

Suomen sanastollinen vaikutus romanikieleen

Suomen sanastollinen vaikutus on ollut selvästi ruotsia vähäisempää. Suomalaisten lainojen osuus saattaa jäädä jopa vain 8–9 %:iin koko sanastosta. On mahdollista, että suomalaisia lainoja pyrittiin joko välttämään romanikielen salakielifunktion vuoksi tai romanien romanikielen taito oli jo 1800-luvulla niin heikkoa, ettei suomalaisia lainoja enää ole kyetty adaptoimaan tai suomesta tuli lingvistisesti dominantti ja samalla muutosten toimijakieli. Niinkin voi olla, etteivät suomalaiset lainasanat kelvanneet romanien keskinäiseen kommunikaatioon, koska eri aikoina Suomeen saapuneiden romaniryhmien suomen kielen taidossa oli suuria eroja.

Suomalaisten lainasanojen kartoittamisesta tekee kuitenkin ongelmallista se, että varsin monet sanot voivat olla yhtä hyvin germaanisia ja joskus venäläisiäkin. Esimerkiksi buska ‘pensas’ (< joko suom.  puska, nr. buske, tansk. busk(e) tai  mnd. busk), bytta ‘pytty’ (< joko suom. pytty, nr. bytta, mhd. butte tai mnd. bütte), friȟko ‘reipas’ (< joko suom. riski, nr. ja tansk. frisk tai mnd. vrisch) ja merknos ‘merkki’ (< joko suom. merkki, ruots. märke, tansk. merke tai mnd. merk) voivat olla omaksuttuja joko suomesta, skandinaavisista kielistä tai saksasta. Sana seldis ‘silli’ voi puolestaan olla lainattu suomen kaakkoismurteista tai venäjän sanasta sel’d’, johon suomen murteissakin esiintyvät asut palautuvat.

Oletettavasti suomen murteista omaksutuista romanikielen sanoista suurin osa lienee peräisin Varsinais-Suomen ja Etelä-Pohjanmaan murteista, esim. fabrika ‘tehdas’ < suom. murt. faprii(k)ki, kransa ‘seppele’ < suom. murt. kransi, kurros ‘pyörä’ < suom. murt. kurra, kurru, provasti ‘rovasti’ < suom. murt. provasti, traasa ‘riepu’ < suom. murt.  traasa, traasu, raasu, tröijy ‘takki’ < suom. murt. tröijy.  Useimmilla näistä sanoista on kuitenkin asuja laajemminkin suomen murteissa. Toisaalta on dokumentoitu suppeampi joukko lainasanoja, jotka palautunevat ennen kaikkea kaakkoismurteisiin, Savoon ja Pohjois-Karjalaan, osa Kainuseen ja Inkerinmaalle: nahgist ‘ahkerasti’ < suom. murt. nahkiasti, banek ‘sanko’ < suom. murt. panki, päärnisa ‘tyyny’ < mahd. suom. murt. perina.

Substantiivit

Noin kolmasosa dokumentoiduista suomalaislainosta on substantiiveja. Germaanisia lainasubstantiiveista poiketen  ne on enimmäkseen mukautettu joko -os-loppuisiksi maskuliineiksi tai -a-loppuisiksi feminiineiksi. -is-loppuisia maskuliineja ovat muutamat ammattinimikkeet: everstis ‘eversti’, kersantis ‘kersantti’, pyövelis ‘pyöveli’. Ainoa -o-loppuinen maskuliini on luutnanto ‘luutnantti’; aho ‘aho’ on pikemminkin adaptoimaton laina.  -i-loppuisia feminiinejä on suomesta lainattujen substantiivien joukossa neljä: dunnuri ‘tynnyri’, itiȟi ‘itikka’ , kahni ‘kana’ ja ruomi ‘ruoma’. Atemaattisten substantiivien taivutustyyppeihin mukauttamattomia ovat myös esimerkiksi aho ‘aho’, smooran ‘hiiri’ ja utaret ‘utareet’ .

Suomalaisperäiset substantiivit käsittävät muutamiin keskeisiin merkitysryhmiin kuuluvia sanoja:

1. Luonto ja vesistöt, kasvit ja eläimet: aho ‘aho’, hanha ‘hanhi’, hanka  ‘hanki’, hehtaaros ‘hehtaari’, heldos ‘hedelmä’, hiiros ‘hiiri’, itiȟi ‘itikka’, jokkos ‘joki’, juuros ‘juuri’, kaȟni ‘kana’, keppos ‘keppi’, korros ‘korsi’, kukkasa ‘kukka’, lantos ‘lahti’, luonto ‘luonto’,  orhos ‘ori’, salma ‘salmi’, smooran ‘hiiri’, speura ‘peura’, utaret ‘utareet’.

2. Arkiset esineet ja työkalut: banek  ‘leili’,  dunnuri ‘tynnyri’, hursta ‘hursti’, kouka ‘koukku’, krobösa ‘räppänä’, kurros ‘pyörä’, limsa ‘tuluskivi’, pussia ‘pyssy’, pyörös ‘pyörä’, päärnisa ‘tyyny’, rukkus ‘rukki’, ruomi ‘ruoma’, sifla ‘kihveli’, verkos ‘verkko’.

3. Ruumiinosien nimitykset. Suomesta on lainattu pieni joukko ruumiinosien nimityksiä kuten  hibiä ‘hipiä’, korvos ‘korva’, lonka, ronka  ‘lonkka’, muoda ‘kasvot, muoto’, varpos ‘varvas’ sekä ‘haavaa’ tarkoittava heu. Valtaosa ruumiinosien nimityksistä on kuitenkin muiden romanimurteiden tavoin indoarjalaisia, kuten anguš ‘sormi’, ȟeero ‘pää’, jak ‘silmä’, kaan ‘korva’, nai ‘kynsi’, piero ‘jalka’, vast ‘käsi’.

4.  Vaatteet ja kankaat: mekkos ‘mekko’, nutta ‘nuttu’,  tröija ‘nuttu, takki’, pitsa ‘pitsi’, traasa ‘riepu’.

5. Henkilönnimitykset. Tähän ryhmään kuuluu ammattinimikkeitä ja sotilasarvoja sekä joitakin sukulaisten ja perheen nimityksiä: everstis ‘eversti’, kersantis ‘kersantti’, lambuodos ‘lampuoti’, lammos ‘lanko’, luutnanto ‘luutnantti’, perhos ‘perhe’, pyövelis ‘pyöveli’, pruustos ‘rovasti’. Suurin osa sukulaisnimityksistä on indoarjalaisia.

6. Kuukausien nimien määriteosat: huhtako tšoon ‘huhtikuu’, lopako tšoon ‘lokakuu’, maalako tšoon ‘maaliskuu’, marjako tšoon ‘marraskuu’, tammako tšoon ‘tammikuu’, toukosko tšoon ‘toukokuu’.

7. Ilmansuuntien nimien määriteosat: eedaki ring ‘etelä’, iidaki ring ‘itä’, lentaki ring ‘länsi’.

8. Muita: alma ‘almu’, etikka ‘etikka’, haita ‘haitta’,  jouka ‘joukko’, kilpa ‘kilpa’, kipina ‘kipinä’, Luonime ‘Luoja’, malka ‘malka’, melska  ‘melske’, moikka ‘havumaja’, paika ‘paikka’, sielos ‘sielu’, sineeta ‘sinetti’, taaka ‘taakka’, tap(r)a ‘tapa’, tieva ‘tiu’.

6. lekseemiä edustamattomia kantavartaloita: aabis- : aabisliin ‘aapinen’, aika-: aikadžeeno ‘aikamies’, esi-: esiphurnide ‘esivanhemmat’.

Adjektiivit

Suomesta lainattuja adjektiiveja on vain muutama. Ainoa romanikieleen mukautettu primaariadjektiivi on vieko ‘viekas’. Kokonaan adaptoimattomia ovat esimeriksi kultale ‘kultainen’ ja kyyrynkyme ‘kyyry’.  Lisäksi on joitakin eri johtimilla muodostettuja johdoksia, joista osa on romanikielen näkökulmasta kantasanattomia: heldivitiko ‘hedelmällinen’, hyötyvitiko ‘hyödyllinen’, leijavitiko ‘leikillinen’, saksatiko ‘saksalainen’, sartatiko ‘villainen’, sopuvitiko ‘mukava, sopiva’, voijuvitiko ‘kykenevä, voipa’;  lembigo ‘herttainen’;  siviboskero ‘sivistynyt’;  ilvedžoorakiro ‘villi’ on koostuu luultavasti suomesta lainatusta alkuosasta < ilve- sekä persialaisesta sanasta džoor ‘voima’ < zūr.

Verbit

Suomalaisperäisiä verbejä tunnetaan kuutisenkymmentä. Niistä noin 3/4 on  mukautettu produktiivisimpaan -av-johtimellisten transitiivien luokkaan ja loput -uv-johtimillisten intransitiivien ryhmään. -av-johtimella on mukautettu joitakin intransitiiveja, kuten verbit  lendav-, lentav- ‘lentää’, rääkav- ‘rääkäistä’ ja vehtav- ‘leikkiä, telmiä’, ja -uv-johtimella puolestaan esimerkiksi transitiiviverbit hommuv- ‘hommata’ ja kahmuv- ‘kahmia’.

1. Transitiivit: aavav- ‘aavistaa’, alotav- ‘aloittaa/begin’, arvav- ‘arvata’, hankav-’hankkia’, haudav- ‘hautoa’, hiihav- ‘hiihtää’, hoitav- ‘hoitaa’, hukkav- ‘hukata’, ȟaȟtav- ‘auttaa’, inav- ‘inhota’, jaksav- ‘jaksaa’, jatkav- ‘jatkaa’, kamav- ‘kammata’, kandav- ‘kantaa’, kasvattav- ‘kasvattaa’, kestav-’kestää’, kihlav-’kihlata’, kiskav- ‘kiskoa’, koettav- ‘koettaa’, kulettav- ‘kuljettaa’, kummav- ‘kumartaa; kummeksua’, kuppav- ‘kupata’, kutav- ‘kutoa’, käytav- ‘käyttää’, ladav- ‘latoa, järjestää’, laitav- ‘laittaa’, latav- ‘selata’, lendav-, lentav-’lentää’, löytav- ‘löytää’, muutav-’muuttaa’, myöntav- ‘myöntää’, onkav- ‘onkia’, pakkav- ‘pakata’, palkav- ‘palkata’, rii

tav- ‘riidellä’, rääkav- ‘rääkäistä’, selittav-’selittää’, starăkav- ‘tarkoittaa’, sviitav- ‘vihjata’, toivov-’toivoa’, tuhlav- ‘tuhlata’, tykkav- ‘pitää jostakin’, uhrav- ‘uhrata’, vakutav- ‘vakuuttaa’, vehtav- ‘leikkiä, telmiä’, vertav- ‘verrata’, vihav- ‘vihata’.

2. Intransitiivit: hommuv- ‘hankkia’, horjuv- ‘horjua’ , kahmuv- ‘kahmia’, kehtuv- ‘kehdata’, kestuv- ‘kestää’, kuorskuv- ‘kuorsata’, kärsyv- ‘kärsiä’, loppuv- ‘loppua’, lähtuv- ‘lähteä’, notkuv- ‘notkua’, piisuv- ‘riittää’, sopuv- ‘sopia’, tottuv- ‘tottua’, viipuv-’viipyä’, yltöv- ‘ylettyä’; modaaliverbit osuv- ‘osata’, voipuv- ‘voida’, vojuv- ‘voida’.

Pronominit

Kontakti suomen kanssa ei ole juuri vaikuttanut pronominien pääryhmiin eli persoona-, possessiivi-, demonstratiivi- ja interrogatiivipronominien inventaarioihin. Kieliopillisen suvun opposition heiketessä yksikön 3. persoonan pronomineista maskuliinista jou on kehittynyt molempien sukujen yhteinen muoto. Yksikön molempien sukujen sekä monikon 3. persoonan yhteiseksi pronominiksi on myös muotoutunut monissa yksilömurteissa joo. Suomen vaikutuksesta yleispronominia douva ‘se’ käytetään persoonapronomina etenkin geneerisissä ja habituaalisissa lauseissa, kun taas varsinaiset 3. persoonan pronominit toimivat suomen tavoin referoinnin pronomineina.  Myös suomen persoonapronomineja käytetään: hän hajula ‘hän ymmärtää’ (P), eihä ne rakkana ‘eihän ne puhu’ (P), niin nää aaȟtas sakka doori ‘niin nämä oli kaikki siellä’ (P).

Suomen vaikutusta saattaa olla romanikielen alkuperäisten possessiivipronominien (mo/miro ‘minun’, to/tiro ‘sinun’ jne.) lähes täydellinen korvautuminen persoonapronominien genetiivimuodoilla (mango ‘minun, tukko ‘sinun’). Suomen possessiivipronomineja käytetään silloin tällöin, esim. no kyllä minun daad sikjadas douva ‘no kyllä minun isäni opetti sitä’ (P); refleksiivipronominin pes korvaa joskus suomen itse: itse tšerdom ‘itse tein’ (P). Romanikieliset demonstratiivipronominit ovat säilyneet hyvin. Ne korvautuvat suomenkielisillä demonstratiiveilla vain harvoin, yleensä osana muutoin suomenkielistä lauseketta: hinha toi hissi ‘onhan tuo hissi’ (P), tuo kuva doi hin mango daad ‘tuo kuva siinä on minun isäni’ (P),  ni ku tuo ko staudommas koi ‘niin kuin tuo kun kävin siellä’ (P).

Suomen vaikutus interrogatiivipronomineihin ja -adverbeihin on ollut vähäistä. Interrogatiivipronomineina käytetään kuitenkin silloin tällöin myös suomen muotoja:  kuka (koon) doori aulo doori  tikkel? ‘kuka sinne  tuli katsomaan?’ (P), ku ei naa sillee kenen kaa (kooneha) tu rakkaveha ‘kun ei nyt sillä lailla, kenen kanssa sinä puhut’ (P), mikä (so) lau kouva sas? ‘mikä sana tuo oli?’ (P), missä (kai) doola thouvena peen? ‘missä he peseytyvät?’ (P),   mistä (sosta) me akkavaa? ‘mistä minä puhun?’ (P), miten (sar) buutide lokkena siiven? ‘miten he eniten huijaavat valkolaisia?’ (P), millo (kaana) folki biknade tšerki ‘milloin romanit myivät viinaa?’(P).  Samoja suomen muotoja käytetään myös relatiivipronomineina romanikielen pronominien koon ‘kuka’ ja so ‘mikä’ rinnalla: douva kuka (koon) akkilas ‘se kuka puhuisi’ (P), ei naa tšek kaan kuka (koone) rakkana ‘ei ketään nyt, ketkä puhuvat’ (P), douva iek mikä (so) sas doori ‘se yksi, mikä oli siellä’ (P).

Pronominilajeista suomi on vaikuttanut selvimmin indefiniittipronomineihin. Käännöslainaa suomesta ovat samantekevyyden pronominit koonbi ‘kuka vain’, soobi ‘mitä vain’ ja vaȟkaso ‘vaikka mikä’, jotka koostuvat interregotiivipronomista ja partikkelista. Useimpien romanikielen indefiniittipronominien rinnalla käytetään suomenkielisiä:  mekkana muut (vauren) ‘jättävät muut’ (P), sas kummassakin (aro ona) ‘oli kummassakin’ (P), naa tšekkar naa kukaan (tšek) hoitanu mange kenti ‘ei koskaan kukaan hoitanut minun lapsiani’ (P), ei na džaanaa mitään (tši)  ‘en tiedä mitään’ (P), doori velas joku (tši) komunis ‘sinne tulisi joku ihminen’ (P), daarita molemmilta (?) ‘sieltä molemmilta’ (P), moni (buut) hajulas tšiȟkatempi ku akkina ‘moni osaisi paremmin kuin puhuu’ (P), joo alti aujas joka (sakko) diives ‘hän aina tuli joka päivä’ (P), menge vela jokaiselle (sakkoneske) ‘meille tulee jokaiselle’ (P), toiset (vaure) mukle, toiset (vaure) naa naas ‘toiset jättivät, toiset eivät’ (P), nii doori hin vähän jotakin (kutti tši) ‘nii siellä on vähän jotakin’ (P), doola hin dinale ykskin (iekki) gääji ihan dinalo ‘ne ovat hulluja, yksikin valkolaisnainen ihan hullu’ (P).

Numeraalit

Suomen romanikielessä on säilynyt periaatteessa hyvin muiden Euroopan romanimurteiden kaltainen numeraalijärjestelmä, jossa kreikasta on lainattu lukusanat 7–9 sekä 30, muttei muita kymmenlukuja.

Käytännössä varsinkin kompleksisten lukusanojen tuottaminen on monille romaneille vaikeaa. Kompleksiset lukusanat tuotetaankin usein yksinkertaisesti luettelemalla niiden osina olevat yksinkertaiset perusluvut joko asyndeettisesti ja konjunktion ta ‘ja’ avulla koordinoituina, esim.  ehta triin  ‘73’ (P), oȟta triin  ‘83’ (P), oȟta ȟou  ‘86’ (P), staar ta oȟta ‘48’ (P), pangȟ ta oȟta ‘58’ (P). Joskus joko kymmenluku tai kompleksisen lukusanan jälkiosana oleva perusluku on suomeksi: seittekytä ȟou ‘76’ (P), stavardeȟ ta yheksän ‘49’ (P). Lukusanoja ilmaistaessa itsekorjaukset ja toistot suomeksi ovat myös tavallisia, esim. triiendeȟ ehta eiku kaheksan oȟta ‘38 eikun kahdeksan kahdeksan’ (P), stavardeȟ ta triin nelkytkolme ‘43 43’ (P). Osaksi käytetään vain suomenkielisiä lukusanoja: me sommas yheksäntoista ‘minä olin 19’ (P).

Adpositiot

Romanikieleen ei ole lainautunut suoraan suomesta uusia adpositioita, mutta käännöslainoina esiintyy kiteytymiä kuten (amengo) skokka ‘(meidän) kanssamme’. Suomen adpositioita käytetään romanikielisessä puheessa vain satunnaisesti, esim. (beerosko) ympäri ‘(auton) ympäri’ (P), (mehän sommas Annin) kanssa ‘(mehän olimme Annin) kanssa’ (P),  (kooneske) kaa ‘(kenen) kanssa’ (P).

Suomen vaikutusta on useimpien romanikielen prepositioiden kuten angl-o (-i, -e) ‘edessä, ennen’, naal-o ‘edessä, eteen, ennen’, paal-o ‘takana, taakse’ ja praal-o ‘-llA, -lle’ jääminen käytöstä ja korvautuminen paikan adverbien kanssa identtisillä postpositioilla. Postpositiot saavat suomen mukaisesti genetiivitäydennyksen, esim. vuudaresko angle ‘oven edessä/eteen’, tšeeresko naalal ‘talon edessä/edestä/eteen’, džeenesko paalesta ‘miehen takaa’.

Suomen tavoin ainakin dženom/džinom ‘läpi’, maȟkar ‘keskellä’, naal  ‘edessä, edestä, eteen’, neer ‘lähellä’, praal ‘yllä, ylle, yltä’ ja trystal ‘ympäri’ ovat ambipositioita ja sallivat postpositioina genetiivikomplementin ja prepositioina nominatiivi- tai obliikvikomplementin.

Adverbit ja partikkelit

Suomesta on lainattu romanikieleen jonkin verran primaariadverbeja ja partikkeleita:

1. Tavan adverbeja: hyvin, ikkenes ‘tykkänään’.

2. Ajan adverbeja: enne ‘ennen’, jo, kohta, sillo ‘silloin’, sitte ‘sitten’, välli ‘välistä, toisinaan’.

3. Paikan adverbeja: -päi(n), esim. angle päin ‘eteenpäin’, apre päi ‘ylöspäin’, teele päi ‘alaspäin’, daari päin ‘täälläpäin’.

4. Adverbeja/partikkeleita fani ‘ehkä’ < vaan ja iha ‘ihan’.

5. Suomesta lainattujen partikkelien keskeisen ryhmän muodostavat liitepartikkelit. Ne vastaavat käytöltään suomea:

a) -ki(n), -kAA(n) fokus- ja asteikkopartikkelina: mekin buuruvaa jakke neer ‘minäkin asun niin lähellä’ (P), valpikaan na rakkina dotta   ‘lapsetkaan eivät puhu siitä’ (P); kysymyksissä: eikö na douva aaȟȟelaki tšihko? ‘eikö se olekin hyvä?’ (P), eiks jookaa na hajula? ‘eikö hänkään osaa?’ (P);

 imperatiiveissa: tšeerki douva tsiȟkas ‘teekin se hyvin!’; kielloissa ja affektiivissa ilmauksissa: ei joo ajasaave aaȟtaskaa ‘eivät he sellaisia olleetkaan’ (P), -kin; hakukysymyksissä: sasko doori buutki kaale? ‘oliko siellä paljonkin romaneja?’ (P);

b)  -kO kysymyspartikkelina: hinko tuut louvo? ‘onko sinulla rahaa?’ (P), daariko aro Europas? ‘sielläkö Euroopassa?’ (P);

c)  -hAn, -pA, -s sävypartikkeleina: daadhan manna merdas ‘isähän minulta kuoli’ (P), phenpas kaan ‘sanopas nyt’ (P), hinks tu aaȟtal ȟarȟal passiba ‘oletkos ollut kauan uskossa?’ (P) -hAn; kysymyksissä soskekohan doola ei na rakkina? ‘miksiköhän ne eivät puhu?’ (P);

d) -kA konjunktiona: me na osuvaa, naaka na orkuvaa ‘en osaa, enkä jaksa’  (P); lausumapartikkelina: enkä na passaa ‘enkä usko’ (P).

6. Dialogi- ja modaalipartikkeleita kuten eija(a) ‘kyllä’ (< joko ei + jaa t. suomen eijaa), kai, kyllä.

7. Interjektioita kuten hui (hui ku ȟoȟaa ‘hui kun valehtelee’), hyi (hyi kauhiaa), häh, hm, oioi, kas, oho, häh yms.; ja huomionkohdistimia kuten hei, kato, kuule, muuten yms.

 

 

Copyright © Romanikielisen Kirjallisuuden Seura ry. | The CSS Tinderbox