Tässä osassa sivustoa tarkastellaan Suomen romanikielen kontakti-ilmiöitä kuten leksikaalista, morfologista ja kieliopillista lainautumista. Tarkastelun ulkopuolelle jäävät esieurooppalaiset kontaktivaikutukset, jotka ovat yhteisiä kaikille romanimurteille. Esieurooppalaisiin kontaktivaikutuksiin luetaan iranilaiset, persialaiset, armenialaiset sekä Bysantin ajan kreikkalaiset vaikutukset.

Kontaktivaikutukset on jaoteltu kielitieteessä perinteisesti lainaamiseen (borrowing) ja L1:n tai muun ensisijaisen kielen interferenssiin (interference), jotka kohdistuvat L2:een sen omaksumisen (SLA) myötä. Varsinkin kreolisoitumisen yhteydessä puhutaan usein ”substraattivaikutuksesta”, ja  SLA:n yhteydessä taas käytetään monesti nimitystä ”transfer”. Auer (1995: 126) kutsuu ”transferiksi” koodinvaihdon tyyppiä, jossa varsinainen kommunikoinnin kieli ei vaihdu, vaan puhuja vaihtaa koodia vain hetkellisesti käyttämällä puheessaan yksittäisiä lähtökielen sanoja ja sanontoja matriisikielen joukossa.  Osa tutkijoista viittaa termillä ”inferferenssi” mihin tahansa kielten keskinäiseen vaikutuksia lainaaminen mukaan luettuna, kun taas joillakin tutkijoilla ”transfer” saa yhtä laajan merkityksen.

Kontaktivaikutuksia koskevaa terminologiaa on kirjallisuudessa käytetty epätarkasti päällekkäisinä ja sekä mekanismeihin että prosesseihin viittavina. Van Coetsem (1988, 2000) on pyrkinyt selkeyttämään kontakti-ilmiöihin liittyvää terminologiaa jakamalla transfer-ilmiöt ”lainaamiseen” (borrowing) ja ”impositioon” (imposition). Kontakti-ilmiöt ovat yksisuuntaisia siten, että ainesta lähdekielestä (SL,  Source Language) siirtyy vastaanottajakieleen (RL, Recipient Language), mutta muutoksessa aktiivisena toimijana oleva kieli voi vaihdella. Lainaamisesta on kyse silloin, kun aktiivisena toimijana on RL:n puhuja, ja kielen ainesta siirtyy SL:stä ja RL:ään (esim. englannin puhuja käyttää englantia puhuessaan ranskan sanoja tai romani käyttää suomea puhuessaan romanikielen sanoja). Impositiosta on kyse silloin, SL:n puhuja on aktiivisena toimijana (esim. ranskan puhuja ääntäessään englantia ranskalaisittain tai romani ääntäessään romanikieltä suomalaisittain).

Dikotomia lainaamisen ja imposition välillä perustuu ensi sijassa psykolingvistiseen kielellisen dominanssin käsitteeseen. Kaksikielinen puhuja on kielellisesti dominantti siinä kielessä, jonka hän hallitsee paremmin ja sujuvammin – ko. kielen ei tarvitse olla hänen äidinkielensä. Lainatessa lähdekieli on ei-dominantti, ja siitä omaksutaan dominanttiin vastaanottajakieleen varsinkin sanastoa, mutta rajoitetummin myös rakenteita. Imposition tapauksessa lähdekieli on dominantti, ja siitä omaksutaan ainesta vastaanottajakieleen, jonka puhuja hallitsee heikommin. Tällöin kielestä toiseen siirtyy varsinkin fonologisia ja kieliopillisia piirteitä, mutta myös sanaston impositio on mahdollista.

Ero eron lainaamisen ja imposition välillä yhdistyy kielen stabiiliuden jatkumoon (stability gradient), jolla viitataan tosiseikkaan, että jotkin kielen rakenteen osa-alueet ovat vakaampia ja kykenevät vastustamaan muutosta paremmin kuin toiset. Fonologia ja kielioppi ovat vakaampia kuin sanasto, joka lainautuu herkästi. Oli kyse sitten lainautumisesta tai impositiosta, puhujilla on taipumus säilyttää vakaammat komponentit siinä kielessä, jonka hallitsevat paremmin. Lainaaminen on tavallisesti sanastollista, eikä vaikuta RL:n kielioppiin, kun taas impositio johtaa helposti äkillisiin muutoksiin RL:ssä, jopa laajuudessa, jota Van Coetsem kutsuu katastrofaaliseksi modifikaatioksi (catastrophic modification). Lainaaminen on lisäksi tavallisimmin sporadista, kun taas impositio on luonteeltaan systemaattisempaa.


Copyright © Romanikielisen Kirjallisuuden Seura ry. | The CSS Tinderbox