Suomen romanikieli on perinteisesti jaettu kahteen alamurteeseen, länsi- ja itämurteeseen. Varhaisimmat maininnat murrejaosta löytyvät jo Gananderilta (1780). Murteiden olemassaolo Suomen romanikielessä  todetaan myös monissa myöhemmissä kielen kuvauksissa. Kokonaan kuvaamatta on toistaiseksi Lapin romanien murre, josta vasta nyt on saatu tutkimuksen käyttöön luotettavaa kieliainesta. Alamurteiden levinneisyyttä ei ole systemaattisesti tutkittu, vaan tiedot Suomen romanikielen murremaantieteestä perustuvat muutamien huomautusten varaan. Itämurre on Suomessa levinnein: vaikkakin varsinaisesti itämurretta puhutaan samalla alueella kuin suomen kielen savolais- ja kaakkoismurteita, tavataan sitä romanien muuttoliikkeen vuoksi paikoin jopa Länsi-Suomessa.

Länsi- ja itämurteen äänteelliset erot tunnetaan melko hyvin:

Murrepiirre

Länsimurre

Itämurre

pitkien vokaalien diftongisoituminen

 

eegavaa > iegavaa ‘omistaa’

a > ä

 

dai  > däi ‘äiti’

soinnillisen affrikaatan toteutuminen

tšuuli, tsuuli, suuli ‘nainen’

djuuli, juuli ‘nainen’

š > x

šeel > ȟeel ‘sata’

 

d > r

thu(n)d  >  thur ‘maito’

 


Pitkien vokaalien diftongisoituminen.  Pitkät vokaalit ee oo öö ovat pyrkineet diftongisoitumaan suomen murteiden tapaan varsinkin lainasanoissa: dielavaa ‘jakaa’ < ruots. del, vuondros ‘vuode’ < voondros, skuula, skoola ja skoula  ‘koulu’ < ruots. skola, lyönos ‘palkka’ < ruots. lön, mutta diftongisoituminen ei ole missään käy läpi koko leksikkoa, kuten sanat džeeno ‘mies’ koola ‘vaatteet’ ja fööros’ ‘keli’ osoittavat.

Diftongisoitumista alkoi esiintyä ilmeisesti 1800-luvun jälkipuoliskolla, koska Gananderin kilpakirjoituksessa vuodelta 1780 on vielä vain pitkävokaalisia muotoja, samoin kuin Arwidssonin, Kemellin ja Jürgen-Schmidtin sanastoissa. Vasta Reinholmin muistiinpanoissa on nykymuotoja kuin poringiero ‘venäläinen’, vuondros ‘vuode’, byöna ‘rukous’. Valtosen (1968: 248) pitkien vokaalien diftongisoitumista esiintyy vain Karjalan romanien murteessa. Nykyään kuitenkin diftongillisia muotoja esiintyy kaikkialla maassa, Valtosen (1968: 248) mainitsemia länsisuomalaisia pitkävokaalisia muotoja tavata.

 a > ä. Suurimmassa osassa maata a etistyy ä:ksi etenkin i:n edellä, esimerkiksi dai ‘äiti’> däi, tšai ‘tyttö’> tšäi. Kartasta (16) nähdään, että poikkeuksena on Etelä-Pohjanmaa, jossa edellä kuvattua etistymistä ei tunneta.

d > r.  Pohjanmaalla d pyrkii korvautumaan r:llä Suomen murteiden tapaan: thund ‘maito’ > thur.

.  Affrikaatta   esintyy kaikissa asemissa, esim. tšau ‘poika’, matšo ‘kala’, ritš ‘karhu’. Monet sananalkuiset :n esiintymät ovat peräisin klusiilista k(h), joka on etistynyt ja affrikoitunut (sekä menettänyt aspiraation): ker-  > tšeer- ‘tehdä’, kher > tšeer ‘talo’.   toteutuu suurimmassa osassa joko [tš] tai sitten suomen vaikutuksessa [ts] tai [s]. k(h):n muutos koskee lähes koko leksikkoa, lähinnä eräitä lainasanoja lukuun ottamatta: kentos ‘lapsi’, kissi(k) ‘kukkaro’; periaatteessa k ja ovat komplementaarisessa distribuutiossa, mutta :n tulkinta k:n allofoniksi olisi epäintuitiivista. Kuten kartasta (17) nähdään, osittaisen poikkeuksen muodostavat vain Lapin romanit, joilla  k-aines on säilynyt ainakin sanassa škeer ‘talo’.

. Soinnillisen affrikaatan distribuutio on sen sijattu rajattu lähes yksinomaan sanan alkuun; alkuperäiset sanansisäiset ja -loppuiset esiintymät on yleisesti korvattu Suomen romanikielessä sibilantilla s, esim. džudžo > džuuso ‘puhdas’, ladž > lans ‘häpeä’. Romanikielen sanakirjat tuntevat muutamia poikkeuksia: raadža ‘kuningas’, poddža ‘helma’, jälkimmäisen puhekielisempi muoto on ponsa.  Samoin kuin , myös voi niin ikään olla peräisin alkuperäisestä klusiilista g: džiili < gili ‘laulu, virsi’; džinom ‘kautta’ < ruots. genom.

Soinnillinen affrikaatta toteutuu ns. alemmassa tyylissä lisäksi suurimassa osassa maata joko  [dj]:nä tai [j]:nä, esim. [djeeno] ‘mies’, [juuli] ‘nainen’. Valtosen (1968: 99–100) mukaan [dj]:llisiä muotoja tavataan esiintyy varhaisissa Suomen romanikieltä koskevissa lähteissä. Jo Gananderilla (1780) tavataan useasti kirjoitusasua di- ilmeisesti [dj]:n merkkinä: Dianase drabawes. Arwidssonin muistiinpanoissa 1800-luvun alusta esiintyy yksinomaan dj-asua, ja vielä Reinholmillakin suurimmaksi osaksi. Vastaava äännemuutos on havaittu myös Suomen romanikielen lähimurteissa. Mukaan muutos dž >[dj] on havaittavissa myös Englanninssa Norjan romanikielessä muutos dž > [j] on tapahtunut kaikkialla, Myös nuoremmilla Ruotsin romaneilla on taipumusta korvata  [j]:llä. Pohjanmaan murteessa toteutuu vastaavana soinnittomana affrikaattana [tš].

Soinnillisen affrikaatan toteutumista [j] esiintyy selvästi laajimmalla alueella; [dj] esiintyy sen ohella suppeahkolla alueella Karjalassa ja Etelä-Savossa, hieman suuremmalla alueella kuin romanikielen alkuperäinen [dž]. Toteutumat [tš ts s] esintyvät karttapisteistä yksinomaisina vain Ähtärissä ja Vaasassa, [(d)j]:n ohella soinnittomia realisaatioita tavataan lisäksi Kemijärvellä, Kalajoella, Viitasaaressa ja Ylikiimingissä (ks. kartta 18).

Ns. ylemmän tyylin mukainen soinnillinen affrikaatta [dž] esiintyy alemman tyylin realisaatioiden rinnalla koko maassa.

š > ȟ. Romanikielen alkuperäinen š on enimmäkseen korvautunut soinnittomalla velaarisella frikatiivilla ȟ (foneettisesti oikeammin [x]). Siten esimerkiksi šeel > ȟeel, šyönos > ȟyönos.  š esiintyy yksinomaisena Gananderilla (1780), mutta jo Arwidssonilla ja Kemellillä esiintyy lisäksi ȟ:llisiä muotoja, kuten kachte ja chelo. Thesleffin (1901) sanakirjassa š:lliset ja ȟ:lliset muodot esiintyvät rinnakkain. Muutoksesta š > ȟ seuraa luonnollisesti kahden alkuperäisen foneemin sulautuminen yhteen, jonka seurauksena on ollut muutamia homonyymejä: xou ‘kaunis’, ~ ȟou ‘6’ < šou, ȟinnav- ‘ulostaa’ ~  ȟinnav- ‘iskeä suonta’  < šinnav. Nykykielessä alkuperäistä š:ää tavataan enää vain pienehköllä alueella Itä-Suomessa, lähinnä alueella, jossa Karjalan romanikielen murre elää voimakkaimmin. Täälläkään š ei ole yksinomainen, vaan esiintyy ȟ:n rinnalla. (Kartta 19.)

 

ai > äi (Granqvist 2002b, 2007). ( ▪ ai ; Ÿ ai ~ äi;▲ äi).

 

Soinnittoman affrikaatan tš toteutuminen (Granqvist 2002b, 2007). (▪  tš; ▲ šk)

Soinnillisen affrikaatan dž toteutuminen (Granqvist 2002b, 2007). (▲ j ~ dj; ▼ j; ■ tš ~ š;  t tš ~ j; tš ~ j ~ dj)

 

 š > ȟ (Granqvist 2002b, 2007). (▪  ȟ; ▲ š)

Muoto-opillisia murrepiirteiä ja -sanoja on dokumentoitu vähremään. Valtonen (1968: 249) luettelee kaikkiaan 14 esimerkkiä sanaston eroista. Hän pitää itämurretta alttiimpana suomen sanastolliselle vaikutukselle kuin länsimurretta, joka lainaa mieluummin ruotsista, esim.it. toukosko tšoon ‘toukokuu’ vs. länt. ploogibosko šoon.  Länsimurteessa harvemmin tavataan Valtosen (1968: 249) mukaan seuraavia valtosin suomalaäisiä lainoja: alotavaa ‘aloittaa’, hankavaa ‘hangata’, hiihtravaa ‘hiihtää’, kantavaa ‘kantaa’, kutavaa ‘kutoa’, onkavaa ‘onkia’, perhos ‘perh eroja tunnetaan, esim. länt. beero ‘auto, kulkuneuvo’, it. fäärdy ‘auto’ (beero tunnetaan itämurteessa vain merkityksessä ‘kulkuneuvo’).

Suomen romanikielelle on nykyisin ominaista erittäin suuri muunkin kuin maantieteellisen variaation sallivuus. Valtosen  (1968: 250–256) termit  ‘ylempi’ ja ‘alempi’ tyyli  kuvaavat rekistereitä olematta arvottavia. Valtosen mukaan tyylilajeja erottavina kriteereinä voidaan pitää ääntämisseikkoja ja suomalaisten lainojen määrää. Valtonen erottaa tekstinäytteiden pohjalta kaikkiaan 20 ‘alemman’ tyylin piirrettä, jotka erottavat sen ‘ylemmästä’: kaiken kaikkiaan ‘alemmassa’ tyylissä suomen interferenssin määrä on kaikilla kielen tasoilla suurempaa kuin ‘ylemmässä’, kielen rakenne on eri tavoin yksinkertaistunut, prepositioiden käyttö on vähentynyt, uusia innovaatioita kehittynyt vähäisen kontrollin sallimana ja kielentaju on heikentynyt. Äärimmillään ‘alempi’ tyyli vastaisi siten pararomania. Valtonen piti ‘alempaa’  tyyliä nuorten ja kuljeskelevien romanien kielenä.