Romanikielen vokaaleista viisi eli a, e, i, o, u muodosti varhaisromanin vokaalijärjestelmän, joka on yhteinen kaikille romanikielen murteille. Kielikontaktien mukana romaniin on kulkeutunut lisäksi muitakin vokaaleja. Suomen romanikielessä on samat kahdeksan perusvokaalia a, e, i, o, u, y, ä, ö kuin suomessakin. Lyhyitä ja pitkiä vokaaleja ei eroteta eri foneemeiksi, vaikka kaikkien vokaalien kesto voikin vaihdella ja on periaatteessa heikosti distinktiivinenkin. Suomen romanikielen y, ö ovat Valtosen (1968: 93) yhden oletuksen mukaan unkarin vaikusta ja ä ehkä myöhempää skandinaavista perua, mutta myöhemmin hän (ms.) siirtyi pitämään kaikkia kolmea vokaalia y, ä, ö aluksi turkin ja unkarin ja sittemmin saksan ja ruotsin vaikutuksena. Näitä lainavokaaleja esiintyy yleensä vain lainasanoissa ja Suomen romanikielen osittain omaksuman vokaaliharmonian vuoksi joskus myös suffikseissa.

 

Suomen romanikielessä on 14–15 konsonanttifoneemia: 

 

Bilab.

Lab.
dent.

Prealv.

Medioalv.

Postalv.

Palat.

Velaar.

(Glott.)

Soinniton
aspiroimaton

p

 

t

 

 

 

k

 

Soinniton
aspiroitu

ph

 

th

 

 

 

kh

 

Soinnitllinen
aspiroimaton

b

 

 

d

 

 

g

 

Soinniton
affrikaatta

 

 

 

 

 

 

 

Soinnillinen
aspiroimaton

 

 

 

 

 

 

 

Frikatiivit

 

f

s

 

(š)

 

ȟ = x

 

Nasaaliklusiilit

m

 

 

n

 

 

 

 

Likvidat

 

 

 

 

 

 

 

 

Lateraali

 

 

 

l

 

 

 

 

Tremulantti

 

 

 

r

 

 

 

 

Puolivokaalit

 

 

 

 

 

 

 

 

Soinnittomat

 

 

 

 

 

 

 

h

Soinnilliset

 

v

 

 

 

j

 

 


Suomen romanikielen klusiileihin kuuluvat soinnittomat aspiroimattomat p, t, k, soinnittomat aspiroidut ph, th, kh sekä soinnilliset aspiroimattomat b, d g.  Affrikaatat ovat kaksivaiheisiä äänteitä joissa on klusiilinen alku ja keskimäärin suunnilleen samanmittainen frikatiivinen loppu. Suomen romanikielessä on kaksi affrikaattaa, prealveolaarinen ja medioalveolaarinen .  Monien muiden romanikielen murteiden čh:ta vastaava affrikaatta puuttuu.

Suomen romanikielessä on ainoastaan soinnittomia frikatiivija, jos v, j tulkitaan suomen tavoin puolivokaaleiksi. Suomen romanikielen f on suomen kaltainen ei-alkuperäinen labiodentaalinen spirantti. Se esiintyy ainoastaan lainasanojen alussa ja sisällä, esim. fooros ‘kaupunki’, tafla ‘pöytä’.  ȟ on suomesta puuttuva soinniton velaarinen spirantti, jonka oikeaoppisempi foneettinen merkintätapa olisi [x]. Monissa idiolekteissä ȟ toteutuu usein homorgaanisena aspiroituna klusiilina [kh] tai sitten puolivokaalina [h]. s toteutuu Suomen romanikielessä ensi sijasssa suomen tavoin vähemmän terävänä tai heleänä kuin germaanisissa kielissä.

Suomen romanikielen nasaalit m, n ovat aivan suomen kaltaiset (m bilabiaalinen ja n medioalveolaarinen ja apikaalinen). Myös sen ainoa lateraali l kuten myös tremulantti r ovat foneettisesti samanlaisia kuin suomessa. Suomen romanikielen puolivokaaleja ovat v ja j sekä ehkä myös h. Se, että v ja j ovat prototyyppisesti foneettisesti puolivokaaleja eivätkä frikatiiveja, on suomen vaikutusta oleva piirre.  Suomen tapaan puolivokaalin  h toteutuminen määräytyy pitkälti kontekstin mukaan niin ääntöpaikan kuin soinninkin suhteen.

Suomen romanikielelle leimallisia ovat runsaat diftongit ja vokaaliyhtymät. Romanimurteiden alkuperäisten diftongien (ai, oi, ui) inventaariota laajentavat monet diftongit, jotka on joko omaksuttu lainasanojen mukana tai jotka ovat kehittyneet pitkien vokaalien diftongiutumisen kautta (ks. luku 14). 

Suomen romanikielessä on runsaasti konsonattijonoja, joihin kohdistuu vain vähän rajoituksia. Sanan alussa temaattisessa sanastonosassa sallitaan suuri joukko kahden konsonantin jonoja, esim. drabav- ‘lukea’, grai ‘hevonen’, staar ‘neljä’. Sananalkuisten kahden konsonantien jonojen inventaariota kasvattavat lainasanat kuten blumma ‘kukka’, fliika ‘lakana’, klakka ‘kantapää’, kvella ‘ilta’ ja smykka ‘koru’. Germaanisissa lainasanoissa on myös sananalkuisia kolmen konsonantin jonoja, esim. skrattav- ‘nauraa’, skriivav- ‘kirjoittaa’, sprenga ‘halkeama’ ja stranna ‘ranta’.  Kaikki sananalkuiset kolmen konsonantin jonot ovat tyyppiä s + soinniton konsonantti + r.  Kaikkien eniten on sanansisäisiä konsonanttijonoja. Viljo Koiviston (1994) romani–suomi–englanti-sanakirjan hakusanoista laskettuna on sanansisäisiä kahden konsonantin jonoja yhteensä 117, kolmen konsonantin jonoja 39 ja neljän konsonantin jonoja 4.  Temaattisessa sanastossa esiintyvät esimerkiksi kahden konsonantin jonot ng, rn, mn, kn, kl ja sk (bengalo ‘huono’, terno ‘nuori’, romni ‘romaninainen’, bikniba ‘ostos’, tširikli ‘lintu’, soske ‘miksi’) ja kolmen konsonantin jonot ndr, ngr (andre ‘sisään’, angrusti ‘sormus’). Eri lainakerrostuminen mukana kulkeutui Suomen romanikieleen runsaasti uusia konsonattijonoja, esim. kahden konsonantin jonot br, sv, gn, ks, lp, rp,  sanoissa fabriika ‘tehdas’, svaabla ‘rikki’, diagnoosos ‘diagnoosi’, oksos ‘oksa’, jelpiba ‘apu’, arpiba ‘arvonta’ ja kolmen konsonantin jonot ltr, nsl, rkn, msl sanoissa bultrav- ‘koputtaa’, kansleeros ‘kansleri’, merknos ‘merkki’, mamsla ‘neiti’. Sanansisäisiä neljän konsonantin jonoja on ngxt adjektiivissa langxto ‘pitkä’ sekä  ruotsalaisperäisissä lainasanoissa  lstr ja mstr sanoissa polstriina  ja mstr sanassa rumstriba ‘meteli’. Sanan lopussa esiintyy vain nasaalin ja klusiilin tai s:n (< affrikaatta) jonoja (thund ‘maito’[1], lans ‘häpeä’), st- ja ȟt-jonoja (vast ‘käsi’, baȟt ‘onni’) ja r:n ja klusiilin tai ȟ:n jonoja (fuort ‘nopeasti’, morȟ ‘mies; kuohittu eläin’).

Muut kuin suomesta omaksutut fonologiset prosessit liittyvät yleensä joko jotaatioon j tai germaanista vaikutusta olevaan keston ja painon korrelaatioon. Jotaatio laukaisee sitä edeltävän n:n ja l:n katoa esimerkiksi sananmuodoissa romja (< romn-ja) ‘romaninainen:obl.sg/nom.pl’ ja phenjas (< phen-l-jas) ‘sanoa:pret-pret.3sg’. Suomen romanikieli suosii raskaita (kaksimoraisia) painollisia tavuja, varsinkin sanan  alussa pääpainollisina; siksi yleensä painollisen avotavun vokaali joko pitkä tai diftongiutunut, mutta painottoman avotavun vokaali puolestaan lyhyt; painollisenkin umpitavun vokaali on yleensä lyhyt (esim. paa.ni ‘vesi’, lyö.nos ‘palkka’; rak.kav- ‘puhua’, pras.t- ‘juosta’; piste (.) sanan sisällä tarkoittaa tavunrajaa). Monet perusmuodoissaan lyhen vartalovokaalin omaavat tunnuksettomat substantiivit ja adjektiivit kuten rom ’romani’ ja kuȟ  ’kallis’ päättyvät itse asiassa geminaattaan (vrt. romm-es-ke ’rom:obl.sg-dat’, kuȟȟ-es-ta ’kallis:obl.sg-abl’). Joissakin tapauksissa painollisen tavun pitkä vartalovokaali lyhenee yliraskaiden tavujen estämiseksi. Näin tapahtuu esimerkiksi sananmuodoissa pan.ja (< paan.-ja) ‘vesi:obl.sg/nom.pl’ ja phen.ja (< pheen.-ja)  ‘vesi:obl.sg/nom.pl’, joissa jotaatio muuttaa tavurakennetta. Joissakin tapauksissa taas raskas painollinen tavu saadaan aikaan konsonanttiaineksen geminoitumisen avulla: esimerkiksi adjektiivia lokko ’helppo’ vastaa vaikkapa lovarissa loko. 

 



[1]  nd-aines on tulkittavissa myös geminaatta-d:ksi, jota edeltää nasaalinen vuoto. Tällöin thund-sanan oikeampi tulkinta on thudd.

 

 


Copyright © Romanikielisen Kirjallisuuden Seura ry. | The CSS Tinderbox