Suomen romanikielen tutkimus on toistaiseksi painottunut yhtäältä leksikografiseen työhön ja toisaalta kielen alempien tasojen kuten fonologian ja morfologian kuvaamiseen. Sen sijaan Suomen romanikielen syntaksia on tutkittu verraten vähän, joskin hajahuomioita syntaksista esiintyy läpi koko tutkimustradition. Valtonen (1968) ja Hedman (1996) tarkastelevat kielen eräitä morfosemanttisia ominaisuuksia, kuten sijamuotojen ja tempusten käyttöä, ja Koivisto (1987) pintapuolisesti sanajärjestystä. Brandt-Taskinen (2001) kuvaa eräiltä osin verbikomplementteja ja Pirttisaari (2002) perusteellisesti etenkin kielen partisiippien syntaktisia ominaisuuksia. 

Muullakin maailmassa tehdyssä romanimurteiden tutkimuksessa syntaksi on jäänyt melko vähälle huomiolle. Smartin ja Croftonin (1874[1968]) Englannin romania käsittelevässä teoksessa syntaksin osuus on noin kahden sivun mittainen (s. 47–9). Sampson (1926) kuvailee eri nomini- ja verbimuotojen käyttöä keskittyen lähinnä morfosemantiikkaan; lauserakenteita ja sanajärjestystä tarkasteleva osuus on suppea, vain kuuden sivun mittainen (s. 224–230). Morfosemantiikka tai semantosyntaksi painottuvat voimakkaasti lause- ja lausekerakenteisiin verrattuna vielä useimmissa uudemmissakin 1990-luvulla julkaistuissa romanimurteiden kieliopeissa. Matras (2002: 165–90) tarkastelee romanimurteiden syntaksia aiempien tutkimusten esittämää ainesta kooten typologisesta näkökulmasta.

Suomen romanikielen lähikontaktikielistä etenkin suomen syntaktinen vaikutus on ollut voimakasta. Valtosen (1967: 96, ms.) mukaan varsinkin ääntämys ja syntaksi ovat suomalaistuneet, kielessä on runsaasti käännöslainoja ja morfologiakin on muuttunut jonkin verran.

Nominien lauseoppia

 

Suomen romanikielessä on suomen kielen tavoin elementtejä mahdollista siirrellä paikasta toiseen lauseessa suhteellisen vapaasti, mutta konstituentit voivat liikkua huomattavasti rajoitetummin DP:n sisällä. Substantiivin modifioijat ovat ,pääsääntöisesti prenominaalisia. Suomen romanikieli kuuluu kieliin, joissa on prenominaalisia adjektiiveja ja adjunkteina esiintyviä postnominaalisia PP:tä. Typologisesti silmiinpistävä piirre on määräisten artikkelien puuttuminen. Valtosen (1968: 158) mukaan määräisen artikkelin muotoja esiintyi Suomen romanikielessä  jossain määrin vielä 1960-luvulla. Adnominaaliset demonstratiivit edeltävät Suomen romanikielessä poikkeuksetta NP:tä, adjektiiviattribuutteja, substantiivien genetiivejä sekä yleensä myös possessiivipronomineja ja useimpia kvanttoreita tai kvantifikationaalisia adjektiiveja. Suomen romanikielessä adjektiivien kongruenssi modifioimansa substantiivin luvussa on heikentynyt, eikä toteudu nykykielessä läheskään aina.

 

Suomen romanikielen peruslauseen ulkoiset argumentit ovat kanonisia subjekteja. Kanonisten subjektien morfologisena sijana on useimmiten odotuksenmukaisesti nominatiivi, joka kongruoi verbin kansa luvussa (2a). Osassa idiolektejä myös itsenäisesti käytetty obliikvi esiintyy peruslauseiden monikollisten subjektien sijana (2b). Subjektin sijan vaihtelulla ei ole syntaktis-semanttisia tehtäviä, vaan kyse on mitä ilmeisimmin vapaasta vaihtelusta. Euroopan romanimurteissa suoran objektin morfologia kytkeytyy objektina olevan NP:n referenssin kohteen elollisuuteen.  Intian kielten tapaan elolliset tai elolliseen tarkoitteeseen viittaavat suorat objektit saavat obliikvin tunnuksen, kun taas elottomat suorat objektit ovat oletussijassa nominatiivissa  (2c–d). Euroopan romanimurteiden suoran objektin sijaa koskeva periaate ole Suomen romanikielessäkaan ehdoton. Omistusta ilmaistaan Suomen romanikielessä aina analyyttisesti obliikvissa olevasta loogisesta subjektista ja kopulasta koostuvalla perifraasilla, jossa omistuksen kohde on predikatiivina (2e).

 

 

Sekundaarisijoista datiivin keskeinen yksi tehtävä on antamisverbien ja kommunikaatioverbien komplementin eli epäsuoran objektin sijana (3a). Muiden romanimurteiden tavoin Suomen romanikielen datiivilla on finaalista käyttöä, jolloin se vastaa paljolti käytöltään suomen translatiivia (3b). Ablatiivi on Suomen romanikielessä erosija, jolla on sekä sisä- että ulkopaikallissijamaista käyttöä (3c). Sitä käytetään Suomen romanikielessä yleensä samoisssa tapauksissa kuin suomen ablatiivia ja elatiivia. Euroopan romanimurteiden instrumentaalissa yhdistyvät instrumentaalin ja komitatiivin tehtävät. Boretzky (1994) ja Igla (1995) puhuvat komitatiivin sijaan sosiatiivista. Suomen romanikielen instrumentaali vastaa morfosemanttisesti paljolti suomen instruktiivia (3d) ja komitatiivia (3e). Genetiivi on kaikkein monikäyttöisimmillään substantiivin yhteydessä (3f). Omistusta, lokaatiota tai kokonaisuus-osasuhdetta ilmaisevat genetiivit ovat ankkuroivia, koska niiden avulla voidaan identifioida niiden edussanana olevan substantiivi tarkoite. Romanissa erittäin tavallisia ovat kuvailevat tai luokittelevat genetiivit, joiden avulla pääsanan tarkoitteita ei voida tunnistaa. Nämä genetiivit (3g) ovat ei-ankkuroivia.

 

Adpositiot

 

Suomen romanikielen adpositiot ovat ennen kaikkea postpositioita, mutta jonkin verran on myös prepositioita. Osa adpositioista on ambipositioita, jotka voivat esiintyä sekä postpositioina että prepositioina. Muutos kohti postpositiokieltä on 1800-luvulla tapahtunut kehitys, joka lienee suomen kielen vaikusta. Adpositiot muodostavat yhdessä täydennyksensä kanssa  adpositiolausekkeen. Prepositioiden komplementtina oleva NP on Suomen romanikielessä nykyisin useimmiten objektiivisijainen, mutta joskus käytetään myös obliikvi- ja lokatiivimuotoisia täydennyksiä, esim. neer Deeveles ‘lähellä Jumalaa’, maxkar penne ‘keskenään’, ar gaaveste ‘kylään’. Postpositioiden täydennys on puolestaan suomen tavoin pääsääntöisesti genetiivissä, esim. lesko ȟaal ‘hänen vuokseen’ , taflako praal ‘pöydän päälle’, taakako teelal ‘katon alla’.

Romanikielen adpositioista vain muutamat perustuvat alkuperäisiin indoarjalaisiin adpositioihin. Valtaosa nykyisistä adpositioista on arkaaisia adverbiaalisia -e- tai  -i-loppuisia lokatiiveja tai -al-loppuisia ablatiiveja, jotka muodostavat analyyttisten adpositioiden suppean ja umpinaisen ryhmän. Varhaisromanin morfologisesti ilmaistu oppositio koinitiaalisen ja kofinaalisen/staatiivisen merkityksen välillä säilyi nykykieleen, vaikka vanhat ablatiivi- ja myöhemmin myös lokatiivikaasukset kadottivatkin produktiivisuutensa, koska sijaparadigmaa laajennettiin modernilla -ta-loppuisella ablatiivilla. Tuloksena oli kolmimuotoisia paradigmoja, joissa vanhan ablatiivin perusmerkitys määräytyy lekseemikohtaisesti siten, että adpositiot kuvaavat perusmerkityksensä mukaisesti jonkin olion sijaintia suhteessa referenssikohtaan, mutta niiden tarkka spatiaalinen luonne määräytyy kontekstin tai verbin rektion perusteella. Esimerkiksi  paalal ‘takana, taakse, taakse’ sijoittaa olion referenssikohdan yläpuolelle, muttei itsessään ilmaise mitään olion sijainnin statiivisuudesta, eikä sen liikkeestä, reitistä tai kohteesta. Lokatiivin merkitys säilyi entisenkaltaisena.

 

Ainoat varhaisromanista periytyvät spatiaaliset adpositiot, jotka esiintyvät edelleenkin ainoastaan prepositioina, ovat: apo, aro ja kajo ‘kohti’. apo vastaa suomen illatiivia ja allatiivia, kun aro-prepositiota käytetään paljolti vastaamassa suomen inessiiviä ja adessiivia.

Nykyisten romanimurteiden adpositioiden toisen pääryhmän muodostavat ne adpositiot, jotka on lainattu eri eurooppalaisista kontaktikielistä romanimurteiden hajaantumisen jälkeen. Suomen romanikielessä tällaisia ovat prissi ‘vastaan’, džin ‘saakka’,  džinom tai dženom ‘läpi, kautta’, ner(e) ‘lähellä’, om ‘ohi’ ja uutan ‘ilman’. Adpositiorakenteita on kiteytynyt myös substantiivin ja sitä modifioivan genetiivisen adnominaalin muodostamista nominaalilausekkeista useimmiten käännöslainoina suomesta.

Rajattuus on fennistiikassa liitetty käsitteenä yleensä nominaaliseen aspektiin jonka näkökulmasta on tarkasteltu laajalti suomen objektisääntöjä. Suomen ydinargumenttina oleva nominaalilauseke osallistuu tilanteeseen siten, että tilanteen kesto määräytyy tarkoitteen kvantiteetin perusteella  Rajattuus heijastuu myös suomen adpositiolausekkeisiin siten, että partitiivisijaiset täydennyksen sisältävät lausekkeet kuvaavat yleensä rajaamattomampaa aluetta kuin ne, joissa adpositio saa genetiivisijaisen täydennyksen. Suomen romanikieli on omaksunut rajattuuden ilmaisemisen osaksi kaasusten morfosemantiikkaa niin, että nominatiiviin ja obliikviin sisältyy suomen partitiivin kaltainen rajaamattomuuden vivahde, kun taas genetiivi komplementin sijana tuo adpositiolausekkeeseen selvärajaisuuden merkityksen.

Suomen tavoin ainakin džinom ~ dženom ‘läpi’, maȟkar ‘keskellä’, naal ‘edessä, edestä, eteen’, neer  ‘lähellä’, praal ‘yllä, ylle, yltä’ ja trystal ‘ympäri’ ovat ambipositioita ja sallivat postpositioina genetiivikomplementin ja prepositioina nominatiivi- tai obliikvikomplementin. Erisijaiset komplementit luovat postpositio- ja prepositiokäyttöjen välille merkityseron, joka vaihtelee adpositioittain. Trystal(o) ‘ympäri’ muodostaa prepositiona nominatiivi- tai obliikvitäydennyksen kanssa lausekkeita, joiden merkitykseen sisältyy samanalainen rajaamattomuuden tai distributiivisuuden sävy kuin suomessa partitiivikomplementin kanssa. Esimerkiksi lauseessa Me traadidom trystalo gaave. ‘Minä ajoin ympäri kyliä.’ ajelu tapahtui täsmälleen rajaamattomalla alueella kylissä. Sen sijaan genetiivisijaisen jälkitäydennyksen kera käytettynä  trystal kuvaa määräsuuntaista liikerataa, jonka origona täydennyksen ilmaisema tarkoite on. Lauseessa Me traadidom gaavengo trystal. ‘Minä ajoin kylien ympäri.’ kierretään kokonaisuudessaan maamerkkinä olevien kylien ympäri. Erikaasuksisten komplementtien mukanaan tuoma distributiivisuuden ja umpeutuvan kehän oppositio toteutuu myös silloin, kun trystal(o) esiintyy aikaa ilmaisevien sanojen yhteydessä, vrt. trystalo bereȟ ‘ympäri vuotta’ vs. kamanako trystal ‘kellon ympäri’

Verbien lauseoppia

 

Verbit muodostavat verbilausekkeen. Verbien kanoninen syntaktinen funktio on kuvata argumenttiensa suhteita sekä toimia ajankohtaan sijoitetun predikaation leksikaalisena esisanana. Verbit saavat tavallisimmin yhdestä kolmeen argumenttia, mutta on myös argumentittomia verbejä. Syntaktisesti juuri argumenttirakenteen monipuolisuus erottaakin selvimmin verbit muista suurista sanaluokista. Semanttisesti verbit ilmaisevat tapahtuneisuutta Niiden kuvaamat tilanteet voivat olla joko dynaamisia kuten teot ja tapahtumat (d- ‘antaa’, biknav- ‘myydä’, tai epädynaamisia (kamlav- rakastaa, pinsav- ‘tuntea’). Kaikkein prototyyppisimpiä ovat ne tekoja kuvaavat verbit, joiden subjekti on oletusarvoisesti elollinen.

Suomen romanikielen verbien argumenttirakenne on paljolti suomen kaltainen. Verbin argumentteina esiintyvät romanikielen rektio-obliikvit ja adpositiolausekkeet vastaavat paljolti suomen verbien seurakseen haluamia rektio-obliikveja. Rektio-obliikvi on Pajusen (1999) käyttämä, suomalaisessa kielioppitraditiossa vakiintumaton termi, jolla tarkoitetaan argumenttirakenteen nominaalisia määritteitä, jotka ovat ei-kieliopillisissa sijoissa kuten translatiivissa tai paikallissijoissa ja eroavat siten objekteista.

Suomen translatiivisijaisia rektio-obliikveja vastaavat romanikielessä yleensä datiivisijaiset rektio-obliikvit, esim. Jou föddadiilo kaaleske ‘hän syntyä:pret-mask romani: obl.sg-dat = hän syntyi romaniksi’.  Suomen erosijaisia rektio-obliikveja vastaavat romanikielessä puolestaan ablatiivisijaiset rektio-obliikvit, esim. Me aujom foorosta ‘minä tulla:pret-pret.1sg kaupunki:obl.sg-abl = minä tulin kaupungista’. Sen sijaan suomen rektio-obliikvien kaasuksena tavallista illatiivia ja harvinaisempaa inessiiviä vastaa joko preposition ar(o) muodostama adpositiolauseke tai pelkkä nominatiivisijainen (joissakin idiolekteissä lokatiivisijainen) nominaalilauseke. Suomen rektio-obliikveissa harvemmin käytettyjä adesiivia ja allatiivia vastaavat puolestaan preposition ap(o) muodostamat lausekkeet tai nominatiivi- tai lokatiivisijaiset nominaalilausekkeet.

 

Prepositioita ar(o) ja ap(o) lisensoivat jotkin intransitiivi- ja transitiiviverbit. Intransitiiviverbien argumentteina toimiessaan adpositiolausekkeet ovat luonteeltaan  objektimaisia, minkä vuoksi joskus puhutaan myös prepositio-objekteista: kieliopillisessa sijassa olevan objektin esiintymistä estävät intransitiiviverbeillä johdinaineksen mukanaan tuomat argumenttirakenteen rajoitukset. Romanikielen argumenttirakenne sallii kuitenkin pelkän nominatiivi- tai lokatiivisijaisen nominaalilausekkeen esiintyä adpositiolausekkeen paikalla, esim. Sakka rumsudiilo pengo tšeer. ‘Kaikki mahtuivat kotiinsa’. Intransitiiviverbit, joiden pakollisina argumentteina on ei-lokaalisia apdositiolausekkeita, ovat tendenssinomaisesti joko refleksiivisiä (4) tai tunneverbejä, joiden yhteydessä adpositiolausekkeiden merkitys on lähinnä kausaalinen

 

                                                                                                                                      

Apdositiolausekkeet ovat transitiiviverbien pakollisina argumentteina harvinaisempia kuin intranstiiveilla, ja niiden motivaatio on toisenlainen. Suomessa rektio-obliikvien sijavalintoja motivoi kaksoisobjektien epäkieliopillisuus. Suomen periaate on lainautunut romaniin siten, että suora objekti on kieliopillisessa sijassa ja epäsuora objekti on puolestaan joko jossakin obliikvisijassa tai adpositiolausekkeen avulla ilmaistu. Adpositiolausekkeen paikalla voi esiintyä myös pelkkä nominaalilauseke, kuten intransitiiveillakin. Osa adpositiolausekkeen argumentikseen saavista transitiiviverbeistä on edellä käsiteltyjen kaltaisten intransitiiviverbien transitiivisia vasteita (6), osa taas asettamisverbejä (7). Jotkut puolestaan ovat osa--kokonaissuhdetta kuvaavia verbejä, jotka ilmaisevat esimerkiksi kosketusta varsinkin ihmisruumiin johonkin osaan (8). Ero lokaalismerkityksisiin adpositiolausekkeisiin on kuitenkin vähäinen.

 

 

Tempuksista preesensin ja preteritin avulla kieli ilmaisee perustavaa eroa menemättömän ja menneen ajan välillä. Suomen romanin indikatiivin preesens on ns. ‘pitkä’ preesens, jota vastaava muoto toimii monissa Euroopan romanikielen murteissa futuurina. Preesensillä kuvataan Suomen romanissa sekä nykyistä (9a) että tulevaa aikaa (9b), jolloin ajallisista kiintopisteistä kaikki kolme ovat joko samat tai sitten puhehetki on aiempi kuin tapahtumahetki ja viittaushetki. Preteriti vastaa morfosemanttisesti suomen imperfektiä, joka ei ota kantaa tekemisen aspektiin. Preteriti kattaa siten useimpien Euroopan romanimurteiden preteritin ja imperfektin temporaaliset funktiot (9c–d). Liittotempukset perfekti ja pluskvamperfekti vastaavat käytöltään suomen liittotempuksia. Huomion arvoista on, että liittoperfektin omaksuminen kuvaamaan nykyhetkeä varhaisempaa toimintaa rajoittaa preteritin alaa verrattuna useimpiin muihin romanimurteisiin, joissa on vain kolme menneen ajan tempusta: imperfekti, preteriti ja pluskvamperfekti.

 

 

Persoona on varsinaisesti nominaalinen kongruenssikategoria, ja verbin merkintä heijastaa subjektin persoonaa. Verbi kongruoi siten subjektin kanssa persoonassa ja luvussa:

 

 

Modukset ilmentävät puhujan asennetta. Suomen romanin modusjärjestelmä käsittää indikatiivin, subjunktiivin, konditionaalin ja imperatiivin, ehkä myös potentiaalin. Moduksista indikatiivia käytetään ilmaisemaan neutraaleja, objektiivisia propositioita joihin liittyy totuudenmukaisuuden implikaatio (11a). Indikatiivi on tunnusmerkitön ja sekä syntaktisesti että semanttisesti laaja-alaisimmin käytetty modus.  Subjunktiivi esiintyy useimmiten verbikomplementtina, jolloin se vastaa funktionaalisesti useimpien Euroopan kielten infinitiiviä (11b). Itsenäisesti (muutoin kuin verbikomplementtina) käytettynä subjunktiivin morfosemanttiset funktiot ovat Suomen romanissa paljon rajatummat kuin esimerkiksi Balkanin romanimurteissa, joissa predikaattina toimiva subjunktiivi muistuttaa funktionaalisesti kreikan konjunktiivia. Suomen romanissa itsenäisesti käytetyn subjunktiivin ainoina tehtävinä on toimia imperatiivin monikon 2. persoonan muodon korvikkeena (esim. rakkaven! ‘puhua:prees.2pl = puhukaa!’) sekä jussiivina yhdessä mo-modaaliverbin kanssa (esim. mo džiivel! ‘eläköön!’). Konditionaalin päätehtävänä on sen ilmaisemisen, että puhujan mielestä peruspropositio on kontrafaktiivinen. Useimmista Euroopan romanimurteista poiketen Suomen romanissa konditionaalina toimii pelkkä (synteettinen) morfologinen imperfekti (11c), joka on kokonaan kadottanut temporaaliset funktionsa, mutta on säilyttänyt morfosemanttisen funktionsa luomassa kontekstuaalista etäisyyttä reaalimaailmaan. Siksi esimerkiksi rakkavaas ei ole Suomen romanissa menneen ajan muoto ‘puhuin’, vaan merkitsee pelkästään ‘puhuisin’. Imperatiivia käytetään pääasiassa pyyntöjen ja käskyjen välittämiseen (11d).

 

Lausetyypit

 

Eri puhefunktioita ilmaistaan erilaisin modaalisin lausetyypein, joilla on omat morfosyntaktiset ominaispiirteensä. Finiittisten lauseiden neljä modaalista tyyppiä ovat väite-, kysymys-, käsky- ja huudahduslauseet.  Suomen romanikielen modaalisia lausetyyppejä kuvaa taulukko (2).

 

 

Väitelauseen tehtävänä on kuvata asiaintiloja: tekoja, tapahtumia ja tiloja. Väitelauseella on kaikki finiittiverbiin liittyvät persoona-, tempus- ja modusvaihtoehdot. Väitelauseen sanajärjestys on useimmiten SVO, mutta väitelause voi muita lausetyyppejä vapaammin mukautua eri sanajärjestysvaihtoehtoihin. Suomen romanikielessä lauseiden sanajärjestys on suomen tavoin vapaahko, muttei mielivaltainen.

Kysymyslauseen morfosyntaktiset tuntomerkit ovat Suomen romanikielessä samat kuin suomessakin: ainakin liitepartikkelit -ko, -, kysymyssanat, käänteinen sanajärjestys ja eräät adverbit, kuten elle 'tai, vai'. Kysymyslauseet jakautuvat kolmeen alatyyppiin hakukysymyksiin, vaihtoehtokysymyksiin ja partikkelikysymyksiin. Vaihtoehtokysymykset voivat olla joko yksinkertaisia tai disjunktiivisia. Kysymyslause sopii aina kysymiseen, mutta niillä on muutakin, esimerkiksi retoorista käyttöä. Hakulinen et al. (2004) määrittelevät aidon kysymyksen sellaiseksi, jonka ”päasiallinen tehtävä on tuottaa kysyjälle tai muille vastaanottajille jokin puuttuva tieto tai jokin varmistus tämän olettamaan asiaintilaan.”

Käskylauseet ovat prototyyppisesti imperatiivimuotoisia.  Imperatiivilauseen tulkinta käskyksi, kehotukseksi tai ohjeeksi tapahtuu perustuu lausuman leksikaaliseen sisältöön, puhetilanteeseen sekä siinä meneillään olevaan toimintaan nojalla. Paitsi käskyksi, imperatiivilause voidaan tulkita myös toivomukseksi tai varoitukseksi. Käskylauseen verbi  esiintyy yleensä joko imperatiivissa (yksikön 2. persoona) (tšeer! ’tee!’), itsenäisesti käytetyssä subjunktiivissa (monikon 2. persoona) (tšeeren! ’tehkää!) tai indikatiivin preensissä (monikon 1. persoona) (tšeeraha! ’tehdään!’). Kieltomuodoissa esiintyy partikkeli ma ’älä’  (ma tšeer! ’älä tee!’). Lisäksi käskylause on verbialkuinen ja subjektiton.

Huuhdahduslauseeet eivät ole samalla tavoin morfosyntaktisesti homogeeninen luokka kuin väite-, kysymys- ja käskylauseet. Osa huuhdahuslauseista vastaa muoodoltaan kysymyksiä, osa on verbialkuisia väitelauseita ja osa taas saa alkuunsa jonkin lausumapartikkelin.

Toisena tapana jaotella ja tarkastella lauseita ovat rakenteelliset peruslausetyypit. Peruslauseilla tarkoitetaan kieleen vakiintuneita lauserakenteita, joiden avulla hahmotetaan eri tavoin tapahtumia ja tilanteita. Peruslausetyypit määritellään sen mukaan, millaisia argumentteja niitä edustavien yksinäislauseiden  predikaattiverbi vaatii ja millaisia ovat niiden jäsenten syntaktiset funktiot ja roolit. Peruslauseet ovat yksinäislauseiden prototyyppejä, joissa on verbin lisäksi vähimmäismäärä lausekkeita. Eri peruslausetyypeillä on niille tyypillisiä merkitysominaisuuksia, joita heijastavat myös nimitykset kuten omistus-, tulos- ja kokijalause.  

Suomen romanikielen peruslausetyyppejä havainnollistaa taulukko (3).  Suomen romanikielen peruslausetyypit voidaan jakaa kolmeen ryhmään: subjektialkuisiin, subjektittomiin ja adverbiaalialkuisiin. Jaottelu on sama kuin suomen kielessä.


Hakulinen et al. (2004) jaottelevat suomen peruslausetyypit monikäyttöisiin lausetyyppeihin, jotka ovat merkitykseltään avoimia, sekä erikoislausetyyppeihin, joiden merkitys on rajoittuneempi. Monikäyttöisiä peruslausetyyppejä ovat  transitiivilause, intransitiivilause ja kopulalause. Valtaosa kielen lauseista voidaan sijoittaa  johonkin näistä lausetyypeistä.

Transitiivilause ilmaisee tekoa, joka joko johtaa tai pyrkii tulokseen. Se kuvaa kahden tarkoitteen välistä suhdetta, jossa toinen jollakin tavalla vaikuttaa toiseen. Vaikuttamisen kohteena olevan tilassa tapahtuu muutos. Transitiivilauseeseen kuuluu kaksipaikkaisen verbin lisäksi subjekti ja objekti. Subjekti on yleensä semanttiselta rooliltaan agentti ja objekti puolestaan patientti. Intransitiivilauseen ilmaisema toiminta tai tapahtunaisuus on vähemmän suuntautunutta kuin transitiivilauseessa. Intransitiivilauseen verbi on yksipaikkainen. Intransitiivilauseeseen kuuluu siten  vain yksi osallistuja eli lauseen subjekti, joka on semanttiselta rooliltaan usemmiten joko neutraali tai agentti. Kopulalauseeella ilmaistaan tyypillisimmin subjektin tarkoitteen luokkaa tai ominaisuutta (Allan hin sikjakuuno. ’Allan on opiskelija’, Nevo bereȟȟesko aafta sas ȟielo. ’Uudenvuodenaatto oli kylmä.’).  Kopulalauseessa kopula (romanikielessä joko verbi s-/h- tai aaȟȟ-) sitoo lauseen subjektiiin predikatiivin, joka voi olla joko substantiivi, adjektiivi tai adverbilauseke.

Erikoislausetyypit ovat merkitykseltään erikoistuneempia. Tällaisia lausetyyppejä ovat eksistentiaalilause, omistuslause, tuloslause, kvanttorilause, kokijalause ja tilalause.

Eksistentiaalilauseiden predikaatti on suomen tavoin aina yksikön 3:nnessa persoonassa. Normaalilauseista poiketen predikaatti ei kongruoi subjektin kanssa. Eksistentiaalilauseeen predikaattina on usein kopula, joka saa kuitenkin varsinaisista kopulalauseista poiketen ’olemassa olemisen’ merkitysvivahteen. Kopulalauseissa kopulalla ei ole varsinaista merkitystä, mutta sen avulla ilmaistaan kieliopillisia suhteita. Kun predikaattina on jokin muu verbi, muistuttaa eksistentiaalilause jossain määrin intransitiivilauseita (Esim. Aro klassos souvela sikjakuune. ’Luokassa nukkuu oppilaita.’). Eksistentiaalilauseissa verbin ilmaisema tapahtuneisuus on kuitenkin toissijaista ja subjekti semanttiselta rooliltaan neutraali. Eksistentiaalilauseen alussa on yleensä konkreettisen tai abstraktin paikan ilmaus. Sen subjekti sijaitsee predikaatin jäljessä. Romanikielessä myös eksistentiaalilauseiden subjekti on nominatiivisijainen.

Suomen romanikielestä puuttuu habeo-tyyppinen verbi kuten ther-, jollainen esiintyy osassa Euroopan romanimurteita.  Omistusta ilmaistaan sen sijaan eksistentiaalilausetta muistuttavalla lausetyypillä.  Omistuslauseen aloittaa habitiivinen obliikvisijainen ilmaus (esim. maan, tša ’minulla, tytöllä’), jonka  semanttisena roolina on omistaja. Omistuksen kohdetta ilmaisee predikaattiverbin jäljessä seuraava nominaalilauseke, joka on yleensä nominatiivisijainen (fäärdy, koola ’auto, vaatteita’). Omistuksen kohteena esiintyessään persoonapronomini on kuitenkin obliikvissa: Maan hin tuut. ’Minulla on sinut.’  Lauseista Leen aaȟȟela liin. ’Heillä on kirja.’ ja Leen aaȟȟela liine. ’Heillä on kirjat.’  nähdään, ettei verbi kongruoi romanissakaan omistuksen kohdetta ilmaisevan NP:n kanssa.  Omistuslauseisiin kuuluvat myös yhteenkuuluvuussuhdetta ilmaisevat lauseeet kuten Aro matšeskieresko beero hin staare. ’Kalastajaveneessä on pyydyksiä.’

Tuloslauseen kuten Lesta aulo presidentos. ’Hänestä tuli presidentti.’  aloittaa ablatiivimuotoinen nominaalilauseke, joka toimii adverbiaalina (lesta). Predikaattiverbi (aulo) ilmaisee tämän nominaalilausekkeen tarkoitteen läpikäymään muutosta. Muutoksen lopputulosta kuvaa lauseen predikatiivi (presidentos).  Tuloslause voi olla  myös transitiivinen: Aakni ta louvo tšerde lesta broosno. ’Maine ja raha tekivät hänestä ylpeän.’, Laavesko liinesta tšerde nevo veegiba. ’Sanakirjasta tehtiin uusi painos.’.

Kvanttorilause on eksistentiaalilausetta muistuttava erikoislausetyyppi, joka koostuu nominatiivisijaisesta (joskus obliikvisijaisesta) nominaalilausekkeesta sekä toisesta lausekkeesta, joka ilmaisee nominaalilausekkeen tarkoitteiden määrää: Kaale hin deȟ-o-staar aadur. ’Romaneja on 14 000’, Meen hin innasto kutti. ’Meitä on vain vähän.’, Baȟibi hin vaureki. ’Soittimia on muitakin’. Predikaattina on joko kopula tai jokin muu eksistentiaaliverbi. Eksistentiaalilauseista kvanttorilauseita erottaa selvimmin on sanajärjestys: vrt. lauseita Daari sas buut kaale. ’Siellä oli paljon romaneja.’ (eksistentiaalilause) ja Kaale sas buut. ’Romaneja oli paljon.’ (kvanttorilause). Kvanttorilause voi olla myös transitiivinen, jolloin sen aloittava nominaalilauseke on objektina: Liine ame sommas tšinle buut. ’Kirjoja me olemme ostaneet paljon.’, Buttijakkiiren lyönade triin.

Kokijalauseen on predikaattina on fyysistä tai psyykkistä tunnetta tai tuntemusta ilmaiseva kausatiiviverbi eli tunnekausatiivi. Predikaattiverbin ensisijaisena täydennyksenä on  sitä edeltävä, objektina toimiva yleensä ihmistarkoitteinen nominaalilauseke, jonka sijana on obliikvi, esim. Maan rouvela. ’Minua itkettää.’, Maan iinila. ’Minua inhottaa.’.  Objektin semanttisena roolina on kokija. Predikaattiverbiä voi seurata subjekti, joka ilmaisee tunteen tai tuntemuksen ärsykettä, esim. Maan ȟojila lesko broosniba. ’Minua suututtaa hänen ylpeytensä.’. Subjektin semanttisena roolina on syy.  Kokijalauseet ovat nollapersoonaisia, jos kokijana toimiva objekti puuttuu. Tällaisissa lauseissa syytä ilmaiseva subjekti sijaitsee predikaattiverbin edellä, esim. Džeenesko meriba rouvela. ’Miehen kuolema itkettää.’   Kokijaa voidaan ilmaista myös habitiivisijaisilla ilmaisuilla, esim. Maan hin truȟ. ’Minulla on jano.’, Mange aulo ȟielo. ’Minulle tuli kylmä.’.

Daari dela briȟino. ’Täällä sataa.’, Aro tšeer sas džuuso. ’Talossa oli siistiä’ ja Taala sas vennesko tiija. ’Silloin oli talvi.’ ovat tilalauseita. Tilalauseen aloittaa usein ajan tai paikan adverbiaali, jonka semanttisena roolina on paikka. Tilalauseen predikaatiksi käyvät esimerkiksi säätä, ääntä tai muita ulkoisia, aistittavia olosuhteita. Predikaattina on joko pelkkä verbi tai kopulasta ja predikatiivista, predikatiiviadverbiaalista tai adverbistä koostuva rakenne.  Predikaatti on aina yksikön 3:nnessa persoonassa.

Yhdyslauseet koostuvat kahdesta tai useammasta rinnasteista lauseesta tai päälauseesta ja sivulauseista sitä määrittävinä adverbiaaleina. Lisäksi yhdyslause voi rakentua siten, että lause on toisessa lauseessa verbin täydennyksenä. Lauseita mahdollista mahdollista rinnastaa joko konjunktioin (12a) tai asyndeettisesti (12b).  Suomen romanikielen rinnastuskonjunktioita ovat esimerkiksi ta ’ja’, elle ’tai, vai’, bi ’mutta, vaan’ (oikeastaan privatiivinen prefiksi ’ilman’, mahdollisesti käännöslainaa ruotsin utan-konjunktiosta ’vaan’), bimut ’mutta’, mutta ja dooleske ’sillä’.  

   

 

Alisteiset lauseet (sivulauseet) kuuluvat toisiin lauseisiin. Alistusta merkitään yleensä joko konjunktiolla, kuten adverbiaalikonjunktioilla jos, om ’jos’, ku, ka ’kun’ vaȟka ’vaikka’, ’että’-sanoilla että, at ’että’ jne. tai relatiivipronominilla. Suuri osa romanikielen alistuskonjunktioista on puhutussa kielessä suomalaisperäisiä, osalla kirjoittajista kuitenkin ennen kaikkea skandinaavisia. Adverbiaalikonjunktioilla alkavat sivulauseet toimivat ajan, tavan tai syyn adverbiaalimääritteinä (kohdan 13 esimerkit). ’Että’-lause voi toimia joko subjektina, objektina tai adverbiaalina (kohdan 13 esimerkit).

 

 

’.

 

 

 


Copyright © Romanikielisen Kirjallisuuden Seura ry. | The CSS Tinderbox