Verbit ovat produktiivinen ja karttuva sanaluokka, joka on lekseemimäärältään Suomen romanikielessä substantiivien jälkeen laajin. Siihen omaksutaan uusia sanoja ennen kaikkea johtamalla ja lainaamalla. Sekä johdetut että lainatut verbit sijoittuvat samoihin -av-transitiivien (sikjav- ‘opettaa’, džuusav- ‘puhdistaa’, lokkav- ‘houkutella’) ja -uv-intransitiivien (sikjuv- ‘oppia’, neevjuv- ‘uudistua’, vandruv- ‘vaeltaa’) luokkiin. Monista muista Euroopan romanimurteista poiketen Suomen romanikielestä puuttuvat erilliset lainaverbien luokat. Niin sanottu primaariverbien luokka on umpinainen ja käsittää vain esieurooppalaisia juuria (džiiv- ‘elää’, prast- ‘juosta’, rann- ‘kirjoittaa’, traad- ‘ajaa’; d- ‘antaa’, l- ‘saada’, pii- ‘juoda; s-/h- ‘olla’).

Verbijuurten ainoa sisäsyntyinen morfologinen ominaisuus on kieliopillisen kategorian kuvaava piirre. Temaattinen status on Suomen romanikielen verbeillä redundantti, koska kieli ei Pirttisaaren (2003) mukaan enää nykymuodossaan kohtele eri tavoin leksikon komponentteja edes partisiipeissa. Verbien taivutustyyppejä ei ole tarpeen pitää leksikaalisesti määräytyneinä, koska nykykielen kolmesta päätyypistä kaksi eli transitiivit ja intransitiivit on johto-opillisesti muodostettuja.

Suomen romanikielen verbien taivutuskategoriat ovat tempus, kongruenssikategoriat persoona ja luku sekä modus. Verbiparadigmaa yksinkertaistaa olennaisesti se, että Suomen romanikielessä esiintyy morfologisesti vain aktiivin muotoja, koska useimmista muista romanikielen murteista poiketen synteettinen passiivi puuttuu. Synteettisiä tempuksia on Suomen romanikielen leksikaalisilla verbeillä kaksi:  preesens ja preteriti. Synteettisten tempusten ohella Suomen romaniin on omaksuttu perifrastiset liittotempukset ja pluskvamperfekti.  Suomen romanikielen modusjärjestelmä käsittää indikatiivin, subjunktiivin, konditionaalin ja imperatiivin, ehkä myös potentiaalin. Verbikomplementtina esiintyvää muotoa nimitetään johdonmukaisesti subjunktiiviksi, koska sen supistuminen kokonaan persoonissa taipumattomaksi infinitiiviksi on harvinaista.

Romanikielen verbin ydin on leksikaalinen juuri, joka toimii verbin vartalona joko itsessään tai yhdessä valenssin tunnuksen tai lainasanojen adaptaatiotunnuksen kanssa. Taivutuskategorioita koodataan suffiksein, jotka joko fuusioidaan tai agglutinoidaan vartaloon. Karlsson (1982: 231) jakaa taivutuksen suffiksit kahteen morfotaktiseen perusluokkaan, jotka ovat tunnukset ja päätteet. Suomen romanikielen verbien finiittimuodoilla tunnuksia ovat tempus ja modus ja päätteitä persoonapäätteet.

Taulukko 1. Romanikielen verbien morfotaktinen rakenne.

VARTALO

TUNNUKSET

PÄÄTTEET

TUNNUKSET

LIITTEET

 

 

persoona

modus

 

 

 

luku

 

 

 

tempus

 

 

 

Aikamuotojen tunnukset

 

Suomen romanikielen kahdesta synteettisestä tempuksesta preesens on odotuksenmukaisesti yleisimmin käytetty. Preesensiä ei koodata morfologisesti, vaan sen vartalo on joko (mahdollista fonologista sovitusta lukuun ottamatta) modifioimaton verbijuuri tai verbijuuri, johon on liitetty valenssin tunnus tai lainaverbejä mukauttava suffiksi.

Protoromanin kehityksen tuloksena oli kolme eri preteritin tunnuksen allomorfia -d-, -l- ja -t-, jotka ovat keskenään pitkälti täydennysjakaumassa. Lisäksi esiintyy kaksoissuffiksi -diil- (monikollisissa partisiipeissa useimmiten -diin-). Termi ‘kaksoissuffiksi’ on alkuaan Pirttisaaren (2002) ehdottama. Preteritin tunnusten vaihtelu on ensi sijassa fonologisehtoista, mutta siihen vaikuttaa myös joukko muita tekijöitä, joista keskeisimpiä ovat verbin valenssi ja persoona. Tunnukset -t- ja -d (ja kaksoissuffiksi) esiintyvät useimmiten verbeillä, joiden preesensin vartalo päättyy joko labiaaliseen ja koronaaliseen konsonanttiin. Allomorfi -l- esiintyy yleensä postvokaalisena (vokaalivartaloisilla verbeillä) ja velaaristen klusiilien  k, (kh) ja g sekä nasaalien m ja  n jäljessä.

Ta.ulukko 2. Preteritin muodostus.

Preteritin tunnus

Preesens (1sg-rem)

Preteriti (1sg)

-t-

aaḣḣ-aa ‘olla’

aaḣ-t-om

-d-

tšeer-aa ‘tehdä’

tšer-d-om

 

rakkav-aa ‘puhua’

rakkav-d-om > rakkadom

 

traad-aa ‘ajaa’

traad-i-d-om

-l-

dikk-aa ‘nähdä’

dik-l-jom > dikjom

-diil-/-diin-

vandruv-aa ‘vaeltaa’

vandruv-diil-jom > vandrudiijom

 

Persoonapäätteet

 

Persoona on finiittiverbien pakollinen kategoria. Sitä koodataan morfologisesti kaikissa muissa moduksissa paitsi imperatiivissa. Romanikielen persoonapäätteet jakautuvat kolmeen tyyppiin: ensisijainen kahtiajako kulkee nykyajan ja menneen ajan päätteiden välillä, mutta lisäksi erottuvat omana ryhmänään ei-finiittisten tai finitisoitujen partisiippien adjektiiviset päätteet. Adjektiivisia päätteitä on prototyyppisesti esiintynyt lähinnä vain intransitiiviverbien yksikön ja monikon 3. persoonan menneen ajan muodoissa, jotka eroavat muista siinä, että persoonaa koodataan varsinaisesti nollamorfilla.

 
Nykyajan persoonat

Suomen romanikielen verbien persoonataivutukset ovat konservatiivisia. Sen indikatiiville, subjunktiiville ja konditionaalille yhteiset nykyajan persoonapäätteet ovat suoraa jatkoa muinaisindoarjalaisten kielten preesensin persoonapäätteille.  Romanikielen nykyajan persoonapäätteiden alun vokaaliaines on sanskritin tavoin ns. teemavokaali, jonka avulla varsinaiset konsonanttiset persoonapäätteet liittyvät preesensin vartaloon.  Teemavokaalin säilymisen perusteella saksankielisessä tutkimustraditiossa on vakiintunut kaksi preesensin konjugaatiota: -e-verbit, joissa teemavokaali säilyy (alla oleva taulukko) ja -a-verbit, joissa teemavokaali on assimiloitunut vartalon lopun vokaaliainekseen.

Taulukko 3. Konsonanttivartaloisten verbien nykyajan persoonapäätteet (rakkav- ‘puhua’).

 

varhaisromani

Ganander (1997)

Thesleff (1901)

Brandt-Taskinen (2001)

1sg

-av

-aw
-a
-an

-āv

rakkav-aa

2sg

-es

-e(i)s
-es

-ēs

rakkav-es

3sg

-el

-el

-el

rakkav-el

1pl

-as

-es

-ēs

rakkav-as

2pl

-en

-en

-ēn

rakkav-en

3pl


 

varhaisromani

Suomen romanikieli

1sg

-v

sa-a

2sg

-s

sa-s

3sg

-l

sa-l

1pl

-s

sa-s

2pl

-n

sa-n

3pl


Subjunktiivin pääteparadigma on pyrkinyt supistumaan paljon voimakkaammin kuin indikatiivin. Subjunktiivissa kehitys on kulkenut täydestä viisimuotoisesta paradigmasta kohti infinitiiviä. Romanikielestä puuttuu alkuperäinen infinitiivi. assa romanimurteita on kuitenkin kehittynyt ns. ‘uusi infinitiivi’ modaalirakenteiden finiittisten verbikomplementtien persoonaparadigman yksinkertaistuttua siten, että jäljelle on jäänyt vain yksi kaikkiin persooniin yleistetty muoto, tavallisimmin subjunktiivin yksikön 3. persoonan muoto, osassa murteita monikon 2. tai 3. persoona.  Brandt-Taskisen (2001: 56–57) mukaan Suomessa osalla vanhimman polven puhujia esiintyy vielä täysi tai lähes täysi subjunktiivin persoonataivutus, kun taas osa on yleistänyt yksikön 3. persoonan subjunktiivimuodon persoonissa taipumattomaksi ‘uudeksi infinitiiviksi’.¨

Taulukko 5. Subjunktiivin persoonataivutus.

1sg

rakkav-aa

rakkav-el

rakkav-el

2sg

rakkav-es

3sg

rakkav-el

1pl

rakkav-en

rakkav-en

2pl

3pl

 

Menneen ajan persoonat

Alla olevassa taulukossa kuvataan varhaisromanin ja kahden Suomen romanikielen kuvauksen esittämät menneen ajan persoonapäätteet: harmaalla pohjalla ovat partisiipit. Jotaatio esiintyi varhaisromanin kaikissa preteritin finiittimuodoissa, joiden persoonapääte oli pronominipohjainen.  Nykyisissä Euroopan romanimurteissa jotaation esiintyminen ja sen vaikutukset vaihtelevat.  Sinti ja Suomen romani kuuluvat niihin murteisiin, joissa lateraali assimiloituu palataaliseen puolivokaaliin, joten esimerkiksi *dikljom > dikjom ‘nähdä.pret-pret.1sg’. Sintissä ja Suomen romanikielessä jotaatiota esiintyy vain tässä ympäristössä, joka on yleensäkin romanikielen murteissa kaikkein herkin säilyttämään jotaation.

 

Taulukko 6. Mennen ajan persoonapäätteet (tšeer- ‘tehdä’, dikk- ‘nähdä’).

 

Varhaisromani

Thesleff (1901)

Hedman (1996)

1sg

-jom

-om

-jom

tšerd-om

dik-jom

2sg

-jal
-jan

-al

-jal

tšerd-al

dik-jal

3sg

-jas

-as

-jas

tšerd-as

dik-jas

1pl

-jam

-am

-jam

tšerd-am

dik-jam

2pl

-jan

-jan

-jan

tšerd-e

dikn-e

3pl

-e

-e

-e

tšerd-e

dikn-e

 

Modukset

 

Nykyisissä Euroopan romanikielen murteissa on prototyyppisesti vain yksi ei-indikatiivinen muoto eli subjunktiivi, eikä niissä siksi ole tarpeen postuloida erillistä taivutuskategoriaa ‘modus’. Aspektin ja tempuksen ei-indikatiiviset funktiot saadaan romanimurteissa aikaan analyyttisesti ei-faktuaalisen/konditionaalisen komplementoijan  te avulla, esim. te sikli-j-om-as ‘komp oppia.pret-pret.1sg-rem ‘ jos olisin oppinut’. Suomen romanikielessä moduskategorian olettaminen on perustellumpaa, koska dikotomia eri modusten välillä ei perustu komplementoijan läsnäoloon, vaan aspektieron purkautumisen ja tempusjärjestelmän yksinkertaistumisen myötä osa alkuperäisistä tempuksen tunnuksista on siirtynyt erottamaan toisistaan synteettisesti eri modusten preesensin muotoja.

Synteettisen morfologian perusteella Suomen romanikielessä voidaan siten erottaa neljä ilmimodusta: indikatiivi, subjunktiivi, konditionaali ja imperatiivi (ks. alla oleva taulukko). Analyyttisesti  fani-partikkelin ‘ehkä’ avulla on lisäksi mahdollista ilmaista potentiaali. Modukset erottuvat toisistaan vain preesensissä. 

Taulukko 7. Suomen romanikielen modusten tunnukset.

tempus

indikatiivi

subjunktiivi

konditionaali

imperatiivi

preesens

tšeer-en-a

tšeer-en-ø

tšeer-en-as

tšeer-ø

preteriti

tšer-d-om-ø ~ tšer-d-omm-as

 

Suomen romanikielen moduksista koodataan morfologisesti vain indikatiivia ja konditionaalia. Indikatiivin preesensin -a-suffiksi toimi varhaisromanissa sekä preesensin että futuurin tunnuksena. Nykyisissä romanikielen murteissa siitä on yleensä kehittynyt joko preesensin tai futuurin tunnus. Suomen romani on siitä poikkeuksellinen, että  etäisyyden tunnus -as ei koodaa siinä mennyttä aikaa lukuun ottamatta verbiä s-/h-, jonka preesensinä toimii morfologinen preteriti ja menneen ajan muotona vanha synteettinen pluskvamperfekti (som ‘minä olen’, somm-as ‘minä olin’). Preesensin muotoihin liittyessään -as ilmaisee ainoastaan kontrafaktiivisuutta. Etäisyyden tunnus -as on menneen ajan muodoissa yleensä optionaalinen. Esimerkiksi tšer-d-om ja  tšer-do-omm-as ‘minä tein’  ovat merkitykseltään identtisiä.

Subjunktiivia ja imperatiivia ei koodata morfologisesti. Subjunktiivin morfologinen koodaamattomuus on yleinen, varhaisromanista periytyvä piirre Euroopan romanimurteissa.  Suomen romanikielessä morfologinen oppositio subjunktiivin ja indikatiivin preesensin välillä on säilynyt vahvempana kuin monissa murteissa, joissa subjunktiivin muodot työntyvät indikatiivin preesensiin aiheuttaen subjunktiivin ja indikatiivin morfologisen opposition vähittäisen purkautumisen.  Imperatiivin yksikön 2. persoonana toimii useimmiten romanissa (mahdollisesti morfofonologisesti modifioitu) verbin preesensin vartalo.

 

Verbit d-, l-, pii-

 

Erillisenä ryhmänä on käsiteltävä kolme verbiä: yksikonsonanttiset  d- ‘antaa’, l- ‘ottaa, saada’ ja -i-vartaloinen pii- ‘juoda’. Näiltä verbeiltä  puuttuu preteritiä varsinaisesti koodaava suffiksi.  Yksikonsonanttisten verbien d-  ja l-  preesens on säännönmukainen. Verbi pii- taipuu preesensissä vokaalivartaloisten verbien tavoin.  Preteritin finiittimuodot muodostetaan liittämällä jotaatio ja persoonapääte suoraan juureen, esim. d-(ij)om, l-(iij)om, p-(iij)-om.

Taulukko 8. Verbien -d, l- ja pii- taivutus.

 

 

 

d-

l-

pii-

Preesens

Yksikkö

1

daa

laa

piivaa

 

 

2

deha

leha

piha ~ piiveha

 

 

3

dela

lela

pila

 

Monikko

1

daha

laha

piha

 

 

2

dena

lena

pina

 

 

3

Preteriti

Yksikkö

1

diijom

liijom

piijom

 

 

2

diijal

liijal

piijal

 

 

3

diijas

liijas

piijas

 

Monikko

1

diijam

liijam

piijam

 

 

2

diine

liine

piine

 

 

3

 

Verbi s-/h-

 

Romanikielen varsinainen kopula on vajaaparadigmainen yksikonsonanttinen verbi s-/h-, jonka rinnalla Suomen romanikielessä käytetään myös verbien aaȟȟ- ‘olla’ ja v- ‘tulla’ muotoja. Kopula muistuttaa morfotaktisesti verbejä d- ‘antaa’ ja l- ‘ottaa, saada’ sikäli, että siitäkin puuttuu varsinainen preteritin tunnus. Sen paradigma käsittää morfologisesti yksinomaan indikatiivin preteritin ja pluskvamperfektin, jotka vastaavat Suomen romanikielessä käytöltään preesensiä ja preteritiä. Kopulan s-/h- kanssa käytetään periaatteessa samoja preteritin päätteitä kuin leksikaalisilla verbeillä. Poikkeuksina ovat kuitenkin yksikön ja monikon 3. persoonan muodot hin ja sas, jossa persoonaa ei merkitä.  Hin-muodon lopun  -in on verbimuodon laajennus ja sas-muodon -as puolestaan etäisyyden tunnus.

Taulukko 9. Verbin s-/h- taivutus.

 

 

 

s-/h-

 

Preesens

Yksikkö

1

som

 

 

2

sal

 

 

3

hin

 

Monikko

1

sam ~ som

 

 

2

sen ~ hin

 

 

3

hin

Preteriti

Yksikkö

1

sommas

 

 

2

sallas

 

 

3

sas

 

Monikko

1

sammas  ~ sommas

 

 

2

sennas ~ sas

 

 

3

sas

 

 

Liittotempukset

 

Suomen romanikielessä alkuperäiset synteettiset menneen ajan tempukset preteriti ja pluskvamperfekti ovat sulautuneet yhteen käytöltään suomen imperfektiä vastaavaksi muodoksi. Romanikieleen todennäköisesti suomen vaikutuksesta omaksutut uudet analyyttiset tempukset perfekti ja pluskvamperfekti rakentuvat apuverbistä s-/h- ‘olla’ ja persoonassa taipuvasta pääverbistä. Pääverbin aikamuotona on aina preteriti, joten liittomuodoissa tempusta koodaa apuverbi aivan kuten suomessakin.  Perfektissä kopulan aikamuotona on preesens (morfologisesti preteriti) ja pluskvamperfektissä preteriti (morfologisesti pluskvamperfekti). Apuverbi voi saada täyden persoonataivutuksen, jolloin ‘tempuksen’ lisäksi siinä koodataan pääverbin tavoin myös kongruenssikategorioita ‘persoona’ ja ‘luku’. Puhutussa romanissa tavallisempaa on kuitenkin, että kopulan yksikön ja monikon 3. persoonan muoto hin/sas on yleistetty kaikkiin persooniin, niin että kopulan ainoaksi funktioksi jää tempuksen koodaaminen.

Taulukko 10. Liittotempukset perfekti ja pluskvamperfekti.

 

Perfekti

Pluskvamperfekti

1sg

som tšerdom

hin tšerdom

sommas tšerdom

sas tšerdom

2sg

sal tšerdal

hin tšerdal

sallas tšerdal

sas tšerdal

3sg

hin tšerdas

hin tšerdas

sas tšerdas

sas tšerdas

1pl

sommas tšerdommas

hin tšerdommas

sommas tšerdommas

sas tšerdommas

2pl

san tšerde

hin tšerde

sannas tšerde

sas tšerde

3pl

hin tšerde

hin tšerde

sas tšerde

sas tšerde


Perfektin ja pluskvamperfektin ohella Suomen romaniin on kehittynyt analyyttinen futuuri, joka on tarpeen, koska  muiden romanimurteiden futuuria vastaava ‘pitkä’ preesens on vakiintunut ennen kaikkea nykyajan ilmauksiin. Futuuri voidaan muodostaa myös analyyttisesti apuverbistä v- ‘tulla’ ja pääverbin subjunktiivista koostuvan verbikompleksin avulla, esim. Me vaa phennes  ‘Tulen sanomaan’ ja Tu  veha džambes ‘Tulet laulamaan’ , jolloin tuloksena on suomen vastaavan perifraasin kaltainen ilmaus.

 

Modaaliverbit

 

s-/h- on ns. nolla-apuverbi, joka sallii verbaalisten ja nonverbaalisten kategorioiden toimia predikaatteina:  Ensimmäisessä esimerkissä predikaattina on adjektiivi rankani ‘kaunis’ ja jälkimmäisessä omistusrakenteessa nominaalilauseke baro tšeer ‘iso talo’.   Potentiaalia ilmaisevat mukautetut suomalaislainat voipuv- ja harvemmin  vojuv- ‘voida’, joka taipuu normaalisti persoonissa. Tahtomista ilmaisee Suomen romanikielessä persoonissa taipuva kamm- ‘haluta’, joka on verbistä ‘rakastaa’ kieliopillistunut. Suomen romanikielessä osaamista ilmaistaan joko romanikielen alkuperäisten resurssien kieliopillistumisen kautta verbillä hajuv- ‘osata’ tai sitten suomalaislainalla osuv- ‘osata’ . Suomen romanikielen obligatiivinen modaaliverbi on mostuv- ‘täytyä’, joka on germaaninen, joko keskialasaksan sanasta moste tai nykyruotsin apuverbistä måste lähtöisin. Mostuv- ‘täytyä’ esiintyy useimmiten yksikön 3. persoonan muodossa suomen kaltaisena impersonaalina, jolloin notionaalinen subjekti on joko obliikvissa tai joskus datiivissa  sekä satunnaisesti muissakin sijoissa. Mostuv- ‘täytyä’ voi kuitenkin myös saada normaalin persoonataivutuksen, jolloin subjekti on nominatiivissa. Persoonissa taipuvat muodot ja impersonaali vaihtelevat, mikä on mukaan tavallista romanimurteissa. Toinen tapa ilmaista täytymistä on käyttää impersonaalista modaaliverbiä moste tai mote. Nesessiiviä ilmaistaan Suomen romanikielessä ruotsista lainatulla verbillä hyövuv-. Verbin mostuv- ‘täytyä’ tavoin se on useimmiten impersonaalinen, mutta voi myös taipua persoonissa, jolloin subjektin sija on nominatiivi. Todennäköisesti suomen genetiivirakenteen (‘minun tarvitsee’) vaikutuksesta myös impersonaalia käyttävien nesessiivi-ilmausten notionaalinen subjekti on kuitenkin useimmiten obliikvissa ja vain satunnaisesti muissa sijoissa. Perifrastisesta futuurista oli edellä puhetta.

Taulukko 12. Modaaliverbit.

1.

nolla-apuverbi

Rakli hin rankani.

Tyttö on kaunis.

2.

possessiivi

Rakja hin baro tšeer.

Tytöllä on iso talo.

3.

potentiaali

Me voipuvaa  ~ vojuvaa te piivaa.

Minä voin juoda.

4.

desideratiivi

Me kammaa ~ baȟȟaa te piivaa.

Minä haluan juoda.

5.

osaaminen

Me hajuvaa ~ osuvaa te piivaa.

Minä osaan juoda.

6.

obligatiivi

Me mostuvaa ~ moste ~ mote te piivaa.

Miinun täytyy juoda.

 

 

Maan mostula ~ moste ~ mote te piivaa.

7.

nesessiivi

Me hyövuvaa te piivaa.

Miinun tarvitsee juoda.

 

 

Maan hyövula te piivaa.

8.

futuuri

Me vaa piivaa.

Minun juon.

9.

konditionaali

Me piivaas

Minä joisin.

10.

kausatiivi

Me pivavaa gres.

Minä juotan hevosta.

 

Partisiipit

 

Romanikielen partisiippijärjestelmä on typologisesti poikkeuksellinen, sillä se koostuu pelkästään menneen ajan partisiipeista, joiden diateesi voi olla joko aktiivinentai passiivinen, kuten alla oleva taulukko osoittaa. Esimerkkiverbeistä tšeer-’tehdä’ on primaariverbi ja siten temaattinen. Veedrav- ‘kostaa’ on germaaninen laina. Partisiippeja on kahta tyyppiä: indoarjalaisesta perfektiivisestä (preteritin) vartalosta muodostettavia temaattisia ja useimmiten preesensin vartalosta kreikkalaisperäisellä  tunnuksella muodostettavia atemaattisia.

 

Taulukko 12. Partisiippityypit ja niiden diateesi.

 

Passiivi

 

Aktiivi

 

Nykyaika:

 

 

Mennyt aika:

 

 

 

 

Temaattinen

tšerde

‘tehdyt’

tšerde

‘tehneet’

Atemaattinen

veerdimen

‘kostettu’

veerdimen

‘kostanut’

 

Romanikielen temaattiset menneen ajan perfektiiviset partisiipit koostuvat preteritivartalosta, sen mahdollisesta laajennuksesta ja adjektiivien kaltaisesta nominintaivutuksesta. Partisiipin vartalo mahdollisine laajennuksineen, johon nominintaivutus liittyy, on  prototyyppisesti samankaltainen kuin indikatiivin preteritivartalo, esim.

–          khaar- ‘kutsua’: khardas ‘kutsua: pret-pret.3sg’, khardo ‘kutsua pret-mask

–          baȟȟ- ‘tahtoa’: baȟtas  ‘tahtoa:pret-pret.3sg’, baȟto  ‘tahtoa:pret-mask’;

–          phenn- ‘sanoa’: phenjas ‘sanoa:pret-pret.3sg’, phenlo/phello  ‘sanoa: pret-mask’

–          sikjuv- ‘oppia’: sikjadiilo/sikjudas ‘oppia:pret-mask’/oppia: pret-pret.3sg’, sikjadiilo ‘oppia: pret-mask’.

Atemaattiset menneen ajan partisiipit muodostetaan pääosin liittämällä suoraan verbijuureen kreikasta lainattu partisiipin tunnus -men (sideaineksen kera -(j)imen, aikaisemmin myös -(j)irmen ja -(j)ilmen, esim.

–          phargirmen verbistä phargerv- ‘särkeä’

–          džorjilmen sekundaariadjektiivista  džor-al-o ‘vahva’  lähtöisin olevasta verbistä džorjalv- ‘vahvistaa’.

 

 

 


Copyright © Romanikielisen Kirjallisuuden Seura ry. | The CSS Tinderbox