Romanikieli jakautuu Euroopassa noin 50-60 murteeseen; alla oleva kartta esittää niistä keskeisimpiä. Suluissa mainitut ovat ns. pararomaneja, joissa säilyy romanikielen sanastoa mutta joiden kielioppi on muun kielen, kuten ruotsin, norjan, englannin, espanjan, portugalin tai baskin.

eurooppa0

Euroopan romanimurteet. Laadittu Matrasin (2002: 11) pohjalta.

Romanikielen murteiden luokituksella on pitkät perinteet aina Miklosichista (1872–1880) alkaen. Miklosichin luokittelu ei perustunut sisäisiin isoglosseihin, vaan kontaktivaikutuksiin, varsinkin eurooppalaisiin lainakerrostumiin. Tältä pohjalta Miklosich (1872–1880) erotti myös Suomen romanikielen omaksi ryhmäkseen.

Romanikielen murrejakoi Miklosichin (1872–1880) mukaan.

Gilliat-Smith (1915) loi vaikutusvaltaisen jaon valakialaisiin ja ei-valakialaisiin murteisiin. Jako nojasi Gilliat-Smithin havaintoon erottavista ja diagnostisista piirteistä, jotka olivat yhteisiä Koillis-Bulgarian romanimurteille niiden tarkasta maantieteellisestä sijainnista riippumatta. Jakoperusteet ovat osin fonologisia, osin morfologisia, osin taas leksikaalisia. Gilliat-Smithin (1915: 65–66) mukaan Suomen romani kuuluu ei-valakialaisiin murteisiin aivan kuten Pohjois-Venäjän, Puolan, Unkarin, Balkanin maiden, Tšekin, Slovakian ja Ranskan romanimurteetkin. 

Romanikielen murrejakoi Gilliat-Smithin (1915) mukaan.

Kochanowski (1963–1964) pyrki Miklosichin ja Gilliat-Smithin mallien synteesiin ja jakoi ei-valakialaiset murteet neljään ryhmään: Balkanin, Karpaattien (Unkarin, Tšekkoslovakian, Etelä-Puolan) ja Saksan (Ranskan ja Saksan) romaniin sekä pohjoisiin murteisiin, joihin kuuluivat Baltian alueen, Pohjois-Puolan ja Venäjän romanimurteet. Kochanowskin ehdottama malli loi perustan Keski-, Länsi- ja Pohjois-Euroopan murteiden luokitukselle, vaikka sen ulkopuolelle jäivätkin perifeeriset murteet, kaikki Skandinaviassa puhutut mukaan lukien.

Ventsel’ ja  Čerenkov (1976) jakoivat romanimurteet kahdeksaan ryhmään; Suomen romani esitetään tässä luokituksessa omana ryhmänään (ryhmä  iv), jota luonnehtivat äänteenmuutos š, ch ȟ  sanoissa berȟ  ‘vuosi’ ja puȟáa ‘minä kysyn’ sekä instrumentaalin tunnuksessa -ha. 

Kaufman (1979) ehdotti murteiden kolmijakoa Balkanin murteisiin, joihin kuuluivat myös Etelä-Italian ja Unkarin romanimurteet (= ehkä eteläisten keskisten murteiden ryhmä), pohjoisiin murteisiin, joihin kuuluivat sinti ja Pohjoismaiden, Baltian ja Englannin murteet sekä keskiset murteet (= pohjoiset keskiset murteet) ja valakialaisiin murteisiin, joihin myös Ukrainan romani luettiin.

Romanikielen murrejakoi Kaufmanin (1979) mukaan.

Boretzky ja Igla (1991) lähtivät Kochanowskin tavoin liikkeelle kahtiajaosta valakialaisiin ja ei-valakialaisiin murteisiin, jotka jaettiin eteläisiin ja pohjoisiin. Pohjoisiin murteisiin sisällytettiin myös Espanjan caló, joten ‘pohjoinen’ ei enää viitannut niinkään maantieteelliseen sijaintiin kuin yhteisiin kielellisiin ominaisuuksiin. 1990-luvulla perinteinen jako valakialaisiin ja ei-valakialaisiin murteisiin sai antaa tilaa nykyisenkaltaiselle nelijaolle Balkanin  murteisiin, valakialaisiin, keskisiin ja pohjoisiin murteisiin.

Nykyisessä jaottelussa Euroopan romanimurteet jaetaan kahdeksaan pääryhmään Balkanin romanimurteisiin, Balkanin zis-murteisiin, eteläisiin ja pohjoisiin valakialaisiin murteisiin, eteläisiin ja pohjoisiin keskisiin murteisiin sekä luoteis- ja koillismurteisiin. Jaottelun ulkpuolelle jäävät Englannin  ja Walesin romani (pararomani ‘angloromani’, vain sanastoa jäljellä)  Iberian niemimaan romanimurteista Espanjan ja Katalonian romani sekä errumantxela (Baskiromani), (pararomani, ‘Calo’, vain sanastoa jäljellä), Etelä-Italian romanimurteista Abruzzian ja Calabrian romani, Slovenian romanimurteista Istrianin, Hrvatin ja Dolenjskin murteet sekä iranilaisen Azerbaizanin romanimurteet zargari ja romano, jotka muistuttavat Balkanin romanimurteita.

 

 


Copyright © Romanikielisen Kirjallisuuden Seura ry. | The CSS Tinderbox