Pohjoismurteita on puhuttu maantieteellisesti suurimmassa osassa Eurooppaa oikeastaan lukuun ottamatta itäistä Keski-Eurooppaa ja Balkanin aluetta.  Pohjoismurteille ominaisia geneettisiä piirteitä ovat esimerkiksi proteettisen j:n esiintyminen 3. persoonan pronomineissa jov/joj/jon-; erilliset kvantifikationaaliset pronominit čiči ‘mitään’, čimoni ‘jotain’, kuti ‘vähän’, keti ‘kuinka paljon’; pitkät genetiivit ja omistusmuodot: -kir- vs. -k-; negaation kek esiintyminen, proteettinen v sanassa vaver ‘toinen’ ja r:n kato sanassa korkoro > kokoro ‘yksin’ (Bakker 1999).

 

Luoteismurteet

 

Pohjoismurteet jakautuvat kahteen alaryhmään luoteismurteisiin ja koillismurteisiin. Nykyään eläviä luoteismurteita ovat sinti ja Suomen romanikieli.  Muut luoteismurteet ovat jäänet käytöstä. Ne ovat kadottaneet alkuperäisen kieliopillisen kehyksensä, mutta niihin perustuvaa sanastoa on säilynyt muihin kieliin nivottuna. Tällaisia  pararomaneja (termi Cortiaden 1992) ovat Ison-Britannian angloromania, Iberian niemimaan caló, calão ja erromintxela sekä Pohjoismaiden skandordomani. Viimeistään 1900-luvun alussa kehittyneen angloromanin taustalla ovat Walesin ja Englannin romanikielen murteet. Iberian niemimaan pararomanit kehittyivät jo varhain, koska jo 1600-luvun lähteet osoittavat romanikielen taivutuksen kadonneen. Skandoromanin puhujien määräksi arvioidaan Ruotsissa n. 25 000 ja Norjassa n. 6 000. Skandoromani muotoutui yhteispohjoismaisesta romanikielestä varmuudella viimeistään 1800-luvulla, koska jo Sundt (1850) totesi kielen kieliopin noudattavan norjaa ja ruotsia. 

Sintit (mask. Sinto fem. Sintisa < mahd. 1700-l.  Saksaan perustuvasta salakielestä) saapuivat Saksaan ja Itävaltaan keskiajalla (aikakirjojen mukaan 1400-luvulla). Sintejä asettui myös Ranskaan, johon siirtyneestä romaniryhmästä käytetään nimitystä manuš. Osa sinteistä siirtyi Itä-Eurooppaan, Pohjois-Italiaan ja Etelä-Tiroliin. Sintin variantteja puhutaan myös Hollannissa ja Venäjällä.  Suuri osa Saksan, Itävallan ja Tšekin sinteistä surmattiin 2. maailmansodan aikaan. Vaikean historiansa vuoksi sintit ovat olleet erittäin haluttomia mm. paljastamaan kieltään ulkopuolisille, mutta sitä on silti eri aikoina laajalti dokumentoitu (Rüdiger 1782; Liebich 1863; Finck 1903; ja uusimpina Holzinger 1993, 1995).  Italiassa puhuttavista sintin varianteista on kuvattu Piemonten, Lombardian ja Venetsian sintiä sekä Etelä-Tirolin sintiä.  Ranskan manušia ovat kuvanneet esimerkiksi Jean (1970) ja Valet (1991).

Suomen romanikielellä ja sintillä on monia yhteisiä piirteitä, esimerkiksi  proteettisen j:n suosio (esim. jaaro ’muna’, jou ’hän (mask.)’, joj ’hän (fem.)’, joon ’he’ vs. (v)ařo, (v)ov, (v)oj, (v)on), proteettisen a:n puuttuminen (maal ’ystävä’, khaar- ’kutsua’, sa- ’nauraa’ vs. amal, akhar-, asa-) ja historiallisen ṇḍř-jonon yksinkertaistuminen pelkäksi r:ksi (maaro ’leipä’ vs. maṇḍřo); -al-pääte (vs. -an)’olla’-verbin preesensin ja muiden verbien preteritin y. 2. persoonassa (sal ’olet’, džeijal ’menit’) ja kon-pronominin säännönmukainen yksikön obliikvin muoto koones- (vs. täydennysparadigmainen kas-).

Suomen romanikieli on myös pohjoismurteiden keskuksen muodostaneeseen sintiin nähden perifeerinen, eivätkä kaikki pohjoiset innovaatiot ole yltäneet siihen – osa ei ollenkaan ja osa osittain tai vasta myöhään. Suomen romanikieli ei ole esimerkiksi yleistänyt h:ta kieliopillisiin paradigmoihin läheskään samassa laajuudessa kuin sinti  eivätkä finitisoidut partisiipit ole jääneet vieläkään kokonaan käytöstä preteritin yksikön 3. persoonan muotoina (aulo ~ aujas ’tuli’, džeelo ~ džeijas ’meni’). Toisaalta Suomen romanikieli ei osallistu koillismurteille ominaisiin innovaatiohin.

Suomen romanikielen käyttö on vähentynyt voimakkaasti, ja jo 1800-luvun lopussa romanien varsinaisena äidinkielenä pidettiin suomea (Thesleff 1899).  Merkkejä romanikielen rapautumisesta on jo 1700-luvun lopusta (Ganander 1780). Varsinkin äännerakenne ja morfosyntaksi ovat suomalaistuneet vahvasti 1800-luvulta puolivälistä lähtien. Romanikieli on kuitenkin toistaiseksi onnistunut säilymään Suomessa elävänä kielenä, joskin suuri sen taitajista on jo iäkkäitä.  Vähintään tyydyttävästi sitä arvioi puhuvansa non 60 % Suomen romaneista.

 

eurooppa7b

Luoteismurteet (ROMANI Project Manchester 2006j).

Suomen romanikielellä ja sintillä on monia yhteisiä piirteitä, esimerkiksi  proteettisen j:n suosio (esim. jaaro ’muna’, jou ’hän (mask.)’, joj ’hän (fem.)’, joon ’he’ vs. (v)ařo, (v)ov, (v)oj, (v)on), proteettisen a:n puuttuminen (maal ’ystävä’, khaar- ’kutsua’, sa- ’nauraa’ vs. amal, akhar-, asa-) ja historiallisen ṇḍř-jonon yksinkertaistuminen pelkäksi r:ksi (maaro ’leipä’ vs. maṇḍřo); -al-pääte (vs. -an)’olla’-verbin preesensin ja muiden verbien preteritin y. 2. persoonassa (sal ’olet’, džeijal ’menit’) ja kon-pronominin säännönmukainen yksikön obliikvin muoto koones- (vs. täydennysparadigmainen kas-).

 

Suomen romanikieli on  myös pohjoismurteiden keskuksen muodostaneeseen sintiin nähden perifeerinen, eivätkä kaikki pohjoiset innovaatiot ole yltäneet siihen – osa ei ollenkaan ja osa osittain tai vasta myöhään. Suomen romanikieli ei ole esimerkiksi yleistänyt h:ta kieliopillisiin paradigmoihin läheskään samassa laajuudessa kuin sinti  eivätkä finitisoidut partisiipit ole jääneet vieläkään kokonaan käytöstä preteritin yksikön 3. persoonan muotoina (aulo ~ aujas ’tuli’, džeelo ~ džeijas ’meni’). Toisaalta Suomen romanikieli ei osallistu koillismurteille ominaisiin innovaatiohin.

Suomen romanikielen käyttö on vähentynyt voimakkaasti, ja jo 1800-luvun lopussa romanien varsinaisena äidinkielenä pidettiin suomea (Thesleff 1899).  Merkkejä romanikielen rapautumisesta on jo 1700-luvun lopusta (Ganander 1780). Romanikielen äännerakenne ja morfosyntaksi ovat suomalaistuneet vahvasti 1800-luvulta puolivälistä lähtien.

 

Koillismurteet

 

Osaan Puolan romanikielen murteista, Latvian, Liettuan, Viron ja Pohjois-Venäjän romanikielen murteisiin on viitattu kirjallisuudessa yhtenäisenä murreryhmänä aina 1960-luvulta lähtien. Pohjois-Venäjän romanikieltä (myös russka romaksi ja xaladitkaksi nimitettävää murretta)  puhuu suurin osa Venäjän romaneista,  mutta sillä on eniten puhujia Venäjän pohjoisosissa. Pohjois-Venäjän romanikieltä puhutaan myös Pohjois-Ukrainassa, Valko-Venäjällä (ns. ghympeny-murre) ja Itä-Latviassa (ns. fandari-murre). Pohjois-Venäjän romanikieltä puhuvat myös toisen ja kolmannen sukupolven Venäjältä Puolaan muuttaneet siirtolaiset. Polska romaksi nimittävää murretta puhuu osa Puolan romaneista. Liettuan polska roma on toisen sukupolven Puolasta Liettuaan muuttaneiden siirtolaisten puhuma romanikielen murre.  Koillismurteisiin lukeutuu lisäksi Liettuan romanikieli (litovska roma). Viron ja Latvian Latvian (loftika roma, loftika tai loftiko) romanimurteet erottuvat omaksi koillismurteiden alaryhmäkseen, johon puolestaan monet koillismurteille ominaiset innovaatiot eivät ole kyenneet leviämään. Viro ja Latvia olivat 1600–1700-luvuilla Ruotsin vallan alaisuudessa ja poliittinen raja vaikeutti Viron ja Latvian romanien yhteyksiä naapureihinsa Liettuan ja Puolan romaneihin. (Tenser 2008: 295).

 

Kielelliset piirteet, jotka erottavat koillismurteita sintistä ja Suomen romanikielestä, ovat enimmäkseen innovaatioita tai innovatiivisen yksinkertaistumisen tulosta. Monet näistä piirteistä ovat yhteisiä pohjoisten keskisten romanimurteiden kanssa. Koillismurteilla on myös joukko kokonaan omia piirteitä. Suuri osa niistä on kontaktikielten vaikutusta, osa on in situ tehtyjä valintoja varhaisromanista periytyneestä vaihtelusta eli ns. varhaisromanin optioista ja loput kielensisäisen kehityksen tulosta. Koillismurteiden omia kielensisäisiä innovaatioita ovat muun muassa fonologiset muutokset  phral > pšal  ‘veli’ ja sar > syr ‘kuinka’, mon. 3. persoonan pronominin muutos jon > jone ’he’ ja  verbien preesensin mon. 1. persoonan päätteen analoginen laajentuminen  -asa > -asa-m.

 

eurooppa8b

Koillismurteet (ROMANI Project Manchester 2006j). 

 

Lähde: Manchestern yliopiston www-sivut (ROMANI Project Manchester (2006k).


Copyright © Romanikielisen Kirjallisuuden Seura ry. | The CSS Tinderbox