Romanikielen julkinen käyttö oli Euroopassa pitkään torjuttua ja kiellettyä. Romanit haluttiin joko sulauttaa muuhun väestöön tai kokonaan eliminoida. Unkarissa oli 1700-luvun jälkipuoliskolla voimassa säädös, joka määräsi 25 ruoskaniskua romanikielen puhumisesta. Vielä toisen maailmansodan jälkeenkin romanikielen julkista käyttöä pyrittiin eri keinoin  rajoittamaan. Esimerkiksi Tšekkoslovakiassa kommunistipuolue piti vuonna 1958 romanikielisen kirjallisuuden luomista hajanaisista romanimurteista vastavallankumouksellisena, koska se saattaisi eristää romanit työväenluokasta. Bulgariassa oli vielä 1980-luvulla kiellettyä julkaista romanikielellä.

 

Nykyään romanikielellä on perustuslaillinen asema useissa Euroopan maissa. Makedonia on tunnustanut perustuslaissaan vuodesta 1992 romanit maan yhtenä kansallisuutena. Romaneilla on siellä oikeus käyttää kieltään virallisissa yhteyksissä. Myös romanikielen aakkosto on tunnustettu. Makedonia oli myös ensimmäisiä Euroopan maita, jotka omaksuivat romanikielen kansallisen kirjoitetun standardin ja sallivat romanikielen käytön hallituksen virallisissa asiakirjoissa. Itävalta tunnusti romanit kansalliseksi vähemmistöksi vuonna 1993, mikä mahdollisti romanikielen käytön eri viranomaisten kanssa ja erilaisten kulttuurihankkeiden tuen. Suomessa vuoden 1995 perusoikeusuudistus turvasi saamelaisten, romanien ja viittomakielisten kielelliset ja kulttuuriset oikeudet. Romanikielen oikeuksia tuetaan myös muassa päivähoitoa, peruskoulua,  lukiota  ja aikuislukioita koskevassa lainsäädännössä. Unkarin peruslaissa on turvattu vuodesta 1997 vähemmistöjen oikeuden saada opetusta omassa äidinkielessään. Romanit tunnustetaan Unkarissa vähemmistöksi. Ruotsi tunnusti vuonna 1999 yhdeksi maan viidestä kansallisesta vähemmistöstä ja romani čhibin yhdeksi kansallisista vähemmistökielistä. 

Kaikkiaan 25 maata on ratifioinut alueellisia kieliä tai vähemmistökieliä koskevan Eurooppalaisen peruskirjan, mutta osa kymmenen maista soveltaa sitä romanikieleen.  Peruskirjassa mainitaan spesifisesti ei-alueelliset kielet, joihin myös romanikieli luetaan; keskeistä ovat sen olemassaolon virallinen tunnustaminen kulttuurillisena rikkautena, pyrkimys romanikielen säilymisen turvaamiseen, sen opiskelun ja opetuksen edistäminen ja sitä käyttävän yhteisön syrjinnän eliminoiminen. Useimmissa maissa peruskirjan konkreettinen implementaatio jää kuitenkin romanikielen osalta puutteelliseksi.  Peruskirjan ratifioineet maat saavat itse päättää, miltä osin ne tukevat vähemmistökieliä. Ei-alueellisten kielten osalta valtiot voivat verraten joustavasti valita, mitä säädöksiä ne päättävät noudattaa. Lisäksi säädöksiä sovelletaan höllemmin ei-alueellisiin kuin alueellisiin vähemmistökieliin. Esimerkiksi Suomi ei ole sovella peruskirjasta romanikielen osalta kuin kahta ensimmäistä osaa, muttei osaa III, jossa luetellaan vähemmistökielten oikeudet esimerkiksi koulutuksessa ja tiedonvälityksessä.

 

Silti alueellisia kieliä tai vähemmistökieliä koskevaa eurooppalaista peruskirjaa romanikieleen soveltavista maista valtionhallinto pyrkii ehkä kaikkein voimakkaimmin edistämään romanikielen asemaa Suomessa  ja Itävallassa.  Molempien maiden hallitukset ovat rajoittaneet mittavia oppimateriaali- ja opettajankoulutushankkeita, joissa on ollut mukana sekä romaneja että eri alojen asiantuntijoita, sekä tukeneet romanikielistä ja romanikieltä koskevaa julkaisemista ja romanikielen tutkimusta, dokumentointia ja opetusta.  Suomessa muutettiin 1.11.1996 Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksesta annettua lakia. Muutos tuli voimaan vuonna 1997, jolloin laitoksen tehtäviin kuului myös romanikielen tutkimus ja huolto ja samana vuonna asetettiin myös romanikielen lautakunta. Vuonna 1999 tuli voimaan myös muutos lakiin Yleisradio Oy:stä, joka säätelee julkista radiotoimintaa. Ruotsi takaa oikeuden saada romanikielen opetusta, ja hallitus on myös tukenut oppimateriaalituotantoa ja romanikielisiä radiolähetyksiä sekä perustanut romanineuvoston, joka ottaa kantaa muun kielipolitiikkaan ja romaneja koskeviin muihin poliittisiin kysymyksiin. Käytännössä vahvimmin romanikielistä koulutus on kuitenkin Euroopan maista tukenut Romania, joka ei ole ratifioinut eurooppalaista peruskirjaa eikä myöntänyt romanikielelle perustuslaillista tunnustusta. Romaniassa otettiin käyttöön romanikielen kansallinen opetussuunnitelma vuonna 1999.  Se on myös laajalti implementoitu aina esiopetuksesta korkeakoulutasolle saakka.

 

Euroopan neuvoston alueellisten ja vähemmistökielten asiantuntijakomitea (The European Charter for Regional or Minority Languages − Committee of Experts) järjesti 2005 romanien ja kiertävien foorumin kuulemisen, jonka raporttia Report of a Hearing of the European Roma and Travellers Forum − Council of Europe, MIN-LANG (2005)19 komitea pitää nyt maakohtaisten kuulemisten ohjeena. Tärkeitä Euroopan neuvoston asiakirjoja ovat myös Euroopan romanifoorumin kielipoliittinen lausunto Policy Paper on the Romani Language Oct 2005; Appendix 1. A Curriculum Framework for Romani. Seminar for practitioners and decision makers. Report. Strasbourg, 31 May and 1 June 2007 ja Euroopan neuvoston koulutusosaston nykykielten yksikön ja Euroopan romanifoorumin yhteisesti laatima romanikielen opetussuunnitelma ja sen kielisalkku A Curriculum Framework for Romani and Language Portfolio developed in co-operation with the European Roma and Travellers Forum 2008. Lisäksi on mainittava Council of Europe Committee of Ministers Recommendation 696th meeting No. R (2000)4 / Recommendation − Guiding Principles of an education policy for Roma / Gypsy children in Europe ja Council of Europe − Warsaw Declaration, Third Summit 2005.

 

Romanikielen institutionaaliset oikeudet ovat käytännössä Suomessa yhä selvästi jäljessä saamen kielistä, joita Suomessa on käytössä kolme: pohjoissaame, inarinsaame ja koltansaame. Saamelaisille on turvattu hallitusmuodossa omaa kieltään ja kulttuuriaan koskeva itsehallinto saamelaisten kotiseutualueella. Saamen kielen asemasta viranomaisissa on säädetty saamelaisten kielilailla. Sen mukaan saamelaisilla on oikeus saamen kielen käyttöön viranomaisissa sekä suullisesti että kirjallisesti. Koululaitoksessa saamenkielellä on vakiintunut asema paitsi oppiaineena kuten romanillakin, myös opetuskielenä. Vuonna 1998 hyväksytyn kirjastolain mukaan saamelaisten kotiseutualueella kunnan tehtäviin kuuluu kirjasto-  ja tietopalvelujen järjestäminen ottaen huomioon yhtäläisin perustein sekä kuntien suomenkielisen väestön että saamenkielisen väestön tarpeet.

 

Romanikielen kodifikaatio ja huolto

 

Ensimmäisiä onnistuneita pyrkimyksiä kodifioida romanikieltä oli 1920-luvun Neuvostoliitossa, jossa romani tunnustettiin kielellisten vähemmistöjen kieleksi. Kieltä alettiin opettaa ja laatia sen ensimmäiseen oppikirjoja (Pohjois-Venäjän xaladitko-murteella kyrillisin kirjaimin). Aikuisille tuotettiin romanikielellä noin 300 kirjaa. Kansainvälisen romaniunionin perustamisesta lähtien 1970-alussa  pienen romaniaktivistien joukon pyrkimyksenä on ollut kaikille yhteisen romanikielen standardin kehittäminen. Varsovassa vuonna 1990 pidetyssä kansainvälisen romaniunionin kokouksessa päätettiin kokeilla Marcel Cortiaden luomaa romanikielen aakkostoa. Varsovan kokouksen jälkeen yritettiin kehittää edelleen aakkostoa ja standardisoida teknistä ja poliittista sanastoa. Tavoitteena oli laatia sanakirja ja oppimateriaalia. Melko pian valtaosan Varsovan päätöksen allekirjoittaneista romaniaktivisteistakin luopui kuitenkin ajatuksesta.  Romanian opetusministeriö hyväksyi Cortiaden aakkoston paikalliseksi standardiksi. Samaa aakkostoa ovat käyttäneet useat toimijat myös Albaniassa ja Makedoniassa.  Espanjassa romaniaktivistit ovat yrittäneet kirjalliseen käyttöön keinotekoista Romanó-Kalóksi kutsuttua kielimuotoa, joka perustuu eri romanimurteiden sanastoon ja kielioppiin ja joka noudattaa espanjan oikeinkirjoitusta ja osin kielioppisääntöjäkin.

 

Valtaosa romanikielisistä julkaisuista on pelkästään paikallisiksi tarkoitettuja. Pääsosin siksi myös kodifikaatio on ollut enimmäkseen luonteeltaan ei-globaalia, tiettyyn romanimurteeseen suunnattua.  Varhaisimpia paikallisia romanikielen kodifikaatiopyrkimyksiä oli liittyi erilaisten tekstien tuottamiseen Itä-Slovakian romanimurteella Tšekkoslovakiassa vuonna 1968. Teksteissä käytetty aakkosto perustui tšekin aakkosiin.  1990-luvulta lähtien Tšekin tasavallassa ja Slovakiassa on samalla tavoin kirjoitettuina joukko romanikielisiä painettuja ja verkkojulkaisuja. Jusuf ja Kepeski puhuivat 1970-luvulla Makedoniassa sen puolesta, että arlia ja džambadži-murretta kirjoitettiin latinalaisin aakkosin. Makedonian hallitus hyväksyi vuonna 1992 romanikielelle latinalaisen aakkoston. Vastaavan kaltaista latinalaista aakkostoa käytetään myös Serbiassa gurbet-murteen kirjoittamiseen. Unkarissa romanikieliset julkaisut on kirjoitettu lovariksi hieman unkarin ortografiasta poikkeavalla tavalla. Myös Bulgariassa käytetään latinaiseen aakkostoon perustuvaa kirjoitustapaa: osa kirjoittajissa suosii diakriittejä, osa taas on luopunut niistä.  Itävallassa Grazin yliopiston kielentutkijat päätyivät yhdessä romanien edustajien kanssa Burgenlandin romanimurteen kirjoitustapaan, joka perustuu saksan kieleen ja käsittää muun muassa kirjoitusasut {sch, tsch, dsch}.

 

Suomessa virallisen kielenhuollon alku sijoittuu 1960- ja 1970-lukujen taitteeseen, jolloin opetusministeriön asettama ortografiakomitea sai tehtäväkseen laatia romanikielelle helppolukuisen ortografian ja sen pohjalta normatiivin sanaston (1971). Ortografiakomitean puheenjohtajana oli Pentti Aalto ja jäseninä Viljo Koivisto, Pekka Sammallahti, Mirjam Karimus. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa romanikielen huolto sai muodollisesti alkunsa vuonna 1997, jolloin ensimmäinen romanikielen lautakunta aloitti kolmivuotisen toimikautensa puheenjohtajanaan professori Matti Leiwo. Lautakunnan tehtävänä on päättää romanikielen käyttöä koskevista periaatteellisista ja yleisluonteisista suosituksista. Suositukset koskevat sekä kielen rakennetta että sen sanastoa. Suurehko osa lautakunnan työstä on termityötä, jonka tavoitteena on kehittää kieltä paremmin nyky-yhteiskunnan viestintävälineenä käyväksi. Tämä on tarpeen, koska romanikielen sanaston luontainen kehitys pysähtyi paljolti toisen maailmansodan jälkeisiin yhteiskunnallisiin muutoksiin: suurperheiden määrä laski kaupungistumisen myötä, ja maatalouden koneellistuminen teki romanien perinteiset käsityöelinkeinoista paljolti tarpeettomia. 

 

Romanikielen lautakunta sopi toimintaansa aloittaessaan vuonna 1997, että kielen normia tai uusia termejä luotaessa tavoitteena olisi ennen kaikkea selkeys ja ymmärrettävyys ja että pyrkimyksenä olisi pysytellä lähellä puhuttua kansankieltä. Sanastoa voitaisiin kuitenkin tarpeen mukaan täydentää mukauttamalla siihen yleisesti tunnettuja lainasanoja muista kielistä (esim. parlamentos ‘parlamentti’). Keskustelua on lisäksi käyty vuosien varrella muun muassa suhtautumisesta tuoreisiin skandinaavisiin ja suomalaisperäisiin lainasanoihin sekä romanikielen käyttöalasta: millä eri elämänalueilla romanikieltä oikeastaan halutaan tulevaisuudessa käyttää?

Romanien monikielisyys ja suomen hallitseva asema heijastuvat  kaikessa käytännön kielenhuoltotyössä. Selkeys ja ymmärrettävyys näyttäytyvät monesti pyrkimyksenä säilyttää ilmausten syntaktis-semanttinen läpinäkyvyys suomen kanssa. Useimmat uudet termit ovat käännöslainoja suomesta, esim. folkengo naaluno ‘kansanedustaja’, bringosko  ~ bukkosko goono ‘keuhkopussi’ (Viljo Koivisto), horttas ranniba ‘oikeinkirjoitus’  (Viljo Koivisto) louvesko thouviba ‘rahanpesu’ (Viljo Koivisto)  jne. Läpinäkyvyys auttaa romaneja ymmärtämään romanikielisiä tekstejä, mutta on myös kytköksissä monien romanien tapaan tuottaa kieltä kääntämällä suomesta. Läpinäkyvyyspyrkimys saattaa toisaalta johtaa myös kielen rakenteen muutokseen. Romanimurteet eivät ole alkuaan suosineet yhdyssanoja, mutta nykyisin adjektiiviattribuutin tai substantiivin genetiivin ja pääsanan muodostamia kokonaisuuksia on alettu kirjoittaa yhteen suomen mallin mukaan, esim. aprunodikkiboskiero ‘ylitarkastaja’, arteskomuseos ‘taidemuseo’. Tämän arvellaan myös helpottavan merkityskokonaisuuksia hahmottamista. Lisäksi on ilmaantunut taipumusta luoda suomen kaltaisia yhdyssanoja, joissa sekä määriteosa- että perusosa ovat nominatiivisijaisia: esim. verboskaȟt ‘verbipuu’.  Tällainen rakennetyyppi on romanikielelle lähes täysin vieras.

 

Kielenhuoltajien suhtautumista konkreettisten lekseemien lainaamiseen lähikontaktikielistä leimaa toisaalta purismi, jonka seuraukset ovat usein käänteisiä selkeyden ja ymmärrettävyyden tavoitteelle. Fonologiselta muodoltaan kaikkein läpinäkyvimmin skandinaavisia ja varsinkin suomalaisia lainasanoja pyritään tietoisesti välttämään ja korvaamaan ne  kielen alkuperäisinä pidettävien resurssien avulla, mieluiten indoarjalaisiin kieliin eli sanskritiin ja prakritiin palautuvilla sanoilla.

 

Purismiin liittyy ainakin kolmenlaisia ongelmia: ensinnäkin eronteko lainattujen ja alkuperäisten resurssien välillä edellyttää etymologista tietoa, jota termien kehittäjillä ei kuitenkaan ole riittävässä määrin, vaan valinta perustuu paljolti intuitioon. Toiseksi Suomen romanikielen alkuperäinen, indoarjalainen sanastonosa käsittää vain noin 450 juurta ja on käytännön sanastotyöhön liian suppea. Kolmanneksi indoarjalaisia resursseja hyödyntävät sanaliittomuodostukset ovat paitsi monitulkintaisia, tyypillisesti myös rakenteellisesti raskaita, useista peräkkäisistä genetiiveistä koostuvia kompleksisia nominaalilausekkeita: joskus vielä yhteen kirjoitettuina, kuten barokomujengosikjiboskosentrum ‘iso-mask + ihminen-gen.pl + opetus-gen.sg + keskus ‘aikuiskoulutuskeskus’.

 

Päätös pysytellä lähellä puhuttua kansankieltä on yhteydessä selkeyden ja ymmärrettävyyden tavoitteeseen, koska sillä pyritään estämään normatiivisen kielen liiallinen vaikeutuminen sen käyttäjille. Päätös estää yhtäältä liian pitkälle viedyn historiallisen rekonstruktion, jonka Suomen romanikielen aineistolähteet aina 1700-luvun lopulta saakka ja tietämys romanikielen varhaisvaiheista periaatteessa mahdollistaisivat, ja  kumoaa toisaalta kaikkein räikeimmät innovaatiot. 

 

Päätös puhutun kielen muotojen lähellä pysyttelemisestä yhdistyy toisaalta helposti  vaihtelun sallivuuteen,  joka jo sinänsä on yhteydessä vähemmistöasemaan ja kielen vähäiseen käyttömäärään. Osa vaihtelun sallivuudesta on Suomen romanikielen eri alamurteiden varianttien sallivuutta. Suomen romanikieli jakaantuu suomen tavoin itä- ja länsimurteeseen, joiden raja vastaa suunnilleen suomen murteiden isoglosseja.  Romanikielen kirjakieli on lähtenyt muotoutumaan pitkälti länsimurteen pohjalta ennen kaikkea tutkija Viljo Koiviston aina 1970-luvun alusta tekemän normitus- ja sanakirjatyön vuoksi, mutta pääasiassa itämurteen puhujista koostuva romanikielen lautakunta on hyväksynyt kielen normiin rinnalle myös itämurteen muotoja ja sanoja. Lautakunta ei ole yleensä kuitenkaan halunnut selvästi suosia kumpaakaan keskeistä alamurretta, vaan kodifikaatiotyön tuloksena on ollut runsaasti vaihtoehtoja salliva sekamuoto.

 

 


Copyright © Romanikielisen Kirjallisuuden Seura ry. | The CSS Tinderbox