Varhaisimmat havainnot 1500-1600-luvuilla

 

Varhaisin romanikielen tutkimus liittyi sanaluetteloiden laatimiseen 1500-luvun Euroopassa. Andrew Borde julkaisi vuonna 1542 lyhyen esimerkin romanikielestä teoksessaan Fyrst Boke of the Introduction of Knowledge. Varhaisin tunnettu romanikielen kirjallinen lähde on Andrew Borden 13 lauseen luettelo Egipt speche vuodelta 1542. Gröningenissä sijaitsevassa valtionarkistossa on säilytteillä Johan van Ewsumin ( 1570) 53 sanan sanasto Clene Gijpta Sprake. Vuodelta 1597 on Leydenin yliopiston professorin Bonaventura Vulcaniuksen 53 sanan sanasto Du Nubianis erronibus, quos Itali Gingaros appellant, eorumque lingua, jossa on latinankieliset selitteet.  Italialaisessa teatterinäytelmässä vuodelta 1646 oli jonkin verran romanikielistä dialogia. Evliya Çelebi keräsi vuonna 1668 Länsi-Traakian cingalereiden tai qipţĩlereiden kielen lyhyen sanaluettelon lause-esimerkkeineen ja turkkilaisine selittei­neen. Se painettiin matkailukalenterissa Sey~hat-n~me. Frankfurtissa julkaistiin vuonna 1669 Job Ludolfin 38 sanan romanikielen sanasto.  Koko ajanjaksolle oli ominaista lukevan yleisön tutustuttaminen romanikieleen vieraaseen luonteeseen.

Myöhemmin romanikielen sanaluetteloiden tärkeän lukijakunnan muodostivat hallintovirkamiehet ja poliisit, joiden tavoitteena oli tuntea romanien tapoja ja kieltä voidakseen määrätä ja säädellä heidän liikkumistaan. 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa romanikielen tutkimus tuli osaksi varkaiden ja kulkureiden slangien tutkimusta. Vaikka voitiinkin erottaa romanikieli näistä slangeista, pitivät monet romaneja, varkaita ja kulkureita edelleen yhtenä ja samana ryhmänä.

Romanien Intia-alkuperä selviää

 

Tutkijat kävivät 1700-luvun jälkipuoliskoa vilkasta romanikielen alkuperästä.  Vuosina 1760–1785 romaneja käsittelevän tutkimuksen keskeisiä toimijoita olivat muun muassa William Mardsen ja Jacob Bryant Englannissa, Christian Büttner, Johann Rüdiger ja Heinrich Grellman Saksassa sekä H. L. C. Bacmeister, Simon Pallas ja jopa keisarinna Katariina Suuri Venäjällä. Usein mainittu ja Grellmanin vuonna 1783 julki tuoma kertomus, jonka mukaan romanikielen yhtäläisyyden hindiin havaitsi vuonna 1763 Leydenin yliopistossa teologiaa opiskellut unkarilainen Stefan Vályi, on todennäköisesti tekaistu.  Tuon ajan tutkijat havaitsivat osin yhteistyössä ja osin toisistaan riippumatta  yhtäläisyyksiä romanikielen ja Intian elävien indoarjalaisten kielten välillä. Havainnon julkisti Hallen yliopiston professori Johann Rüdiger huhtikuussa 1777. Myöhemmin hän julkaisi myös ensimmäisen romanikielen kieliopin artikkelissaan Von der Sprache und Herkunft der Zigeuner aus Indien (1782), johon sisältyi myös vertailuja hindustaniin. Vastaavia johtopäätöksiä esittivät myöhemmin muutkin.

1700-luvun loppuun sijoittuu myös ensimmäinen Suomen romanikielen kuvaus. Rantsilan kappalainen Kristfrid Ganander (1741–1790) laati Suomen romanikielen sanakirjan luonnoksen ja 46-sivuisen tutkielman Suomen romaneista ja heidän kielestään. Sanakirjan luonnos on edelleen kateissa, mutta Gananderin tutkielman  Undersökning om De så  kallade TATTERE eller Zigeuner, Cingari, Bohemiens, Deras Härkomst, Lefnadsätt, språk m.m. Samt om, när och hwarest några satt sig ner i Swerige? käsikirjoitus on säilytteillä Ruotsin Kuninkaallisen Kaunokirjallisuusakatemian arkistossa. Ruotsin Kuninkaallisella Kaunokirjallisuusakatemialla oli tapana järjestää vuosittain kirjoituskilpailuja runouden, kaunopuheisuuden ja historian aloilta. Vuoden 1779 joulukuussa kilpailun aiheeksi määrättiin  romanit, heidän alkuperänsä ja kielensä. Gananderin käsikirjoituksen nimilehti osoittaa, että tutkielma oli saapunut kyseiseen akatemiaan  4.8.1780.

1800-luvun vertaileva tutkimus

 

Romanikielen tutkimus oli 1800-luvulla ennen kaikkea sen murteiden vertailevaa tarkastelua. Euroopassa julkaistiin lukuisia sanaluetteloita, lyhyitä kieliopillisia kuvauksia ja romanikielisiä kirjoituksia. Raamatun osia yritettiin kääntää romanikielelle. Tuon ajan romanikielen akateemisessa  tutkimuksessa keskeisinä voidaan pitää August Friedrich Pottin (1844–1845) teosta Die Zigeuner in Europa und Asien, Alexandros Paspatin (1870) teosta Ètudes sur les Tchingianés ou Bohémiens de l’empire ottoman ja Franz Miklosichin (1872–1880) Über die Muntarten und Wanderungen der Zigeuner Europas, joka on 12-osainen dialektologinen kokoomateos eri puolilta Eurooppaa.  Pottin teos vertailee useita eri romanimurteita ja sisältää laajaan sanakirjan. Pottiin tärkeä tulos oli sen osoittaminen, että romanikieli on oikea kieli eikä pelkkä slangi. Eri murteita vertailemalla Pott osoitti, että eri murteet ovat erilaisten kehityskulkujen tulosta romaneilla yhteisestä kielimuodosta. Pott erotti myös sanastossa iranilaisia, armenialaisia ja  kreikkalaisen kerrostumia ja täsmensi romanikielen intialaisen  ydinosan kehitystä ja suhdetta sanskritiin.

 

Franz Miklosich (1872–1880) vertaili kokoomateoksessaan eri romanimurteita ja tarkasteli romanikielen piirteitä yleisemminkin. Substantiivien muoto-opillisten ominaisuuksien pohjalta hän päätteli, että romanien esi-isien oli täytynyt lähteä Intiasta noin kymmenennellä vuosisadalla jaa. Miklosich erotti romanikielen sanastossa useita eri lainakerrostumia, joiden perusteella hän kuvaili romanien matkaa Eurooppaan sekä eri romanimurteiden puhujien kulkureittejä Euroopassa. Miklosichin keskeinen havainto koski kreikan vaikutusta romanikieleen: se, että kreikka on vaikuttanut kaikkiin romanikielen murteisiin, sai  Miklosichin pitämään Kreikkaa kaikkien romanien kotimaana ennen heidän levittäytymistään eri puolille Eurooppaa. Tutkimuksen yksi merkkipaalu on myös Journal of the Gypsy Lore Societyn perustaminen 1888 (vuonna 2000 nimeksi vaihtui Romani Studies). JGLS on toiminut pitkään romanitutkimuksen tärkeimpänä keskustelufoorumina.

 

Suomessa erityisesti romanikielen sanasto kiinnosti 1800-luvulla useita tutkijoita ja harrastajia. Adolf Ivar Arwidsson (1791–858) oli historian tutkija, yliopiston opettaja, kirjailija ja lehtimies, joka tunnetaan pyrkimyksistään parantaa suomen kielen asemaa Turun yliopistossa. Arwidsson teki myös muistiinpanoja syntymäkunnassaan Padasjoella vuonna 1817 tapaamiensa romanien kielestä. Muistiinpanot ovat säilyneet, koska Bugge (1858) julkaisi ne osana artikkeliaan Vermischtes aus der Sprache der Zigeuner, joka sisältyi teokseen Beiträge zur vergleichenden Sprachforschung. Arwidssonin muistiinpanot jäivät suppeammiksi kuin Gananderin, mutta ne sisälsivät melko täydelliset deklinaatio- ja konjugaatioesimerkit.  K. J. Kemellin (1805–1832) kokoama glossaario poltettiin tutkijan kuoltua jumalattomana työnä, mutta Thesleff rakensi myöhemmin oman sanakirjansa (1901) säilyneen konseptin pohjalta. Tämä konsepti joutui huutokaupassa professori Otto Donnerille, mutta on sittemmin kadonnut. Jürgensen ja Schmidt välittivät tietoja Suomen romanikielen sanastosta Miklosichille, joka myös julkaisi hänelle toimitetut glossat. Samat glossat sisältyvät myös Thesleffin (1901) sanakirjaan. Henrik August Reinholm (1819–1883) oli varsinaisesti muinaistutkija ja kansanrunouden kerääjä, joka Viaporin vankilasaarnaajana toimiessaan ja Turun kehruuhuoneessa myös teki laajat muistiinpanot romaneista ja heidän kielestään. Reinholmin muistiinpanot ovat tällä hetkellä Kansallismuseossa kahdessa kansiossa, joiden otsikkona on Finlands zigenare. Osan Reinholmin kulttuurihistoriallisista muistiinpanoista julkaisi Aspelin Uudessa Suomettaressa (1894–1895).

1900-luvun tutkimus

 

1900-luvun alkupuolella Euroopassa tärkeä saavutus oli John Sampsonin (1926) monumentaalinen Walesin romanikielen kielioppi ja etymologinen sanakirja The Dialect of the Gypsies of Wales.  1900-luvuilla laadittiin useita muitakin kuvauksia, jotka antoivat tärkeää ja luotettavaa tietoa eri murteiden rakenteesta. Toisen maailmansodan jälkeen tutkimus laajeni kontaktilingvistiikkaan, kielen käytön ja aseman tarkasteluun ja kielenhuoltoon, joihin monesti kytkeytyi poliittinen ja kulttuurillinen aktivismi. Viime vuosikymmenellä julkaistiin suuri joukko monografioita, kokoomateoksia ja runsaasti artikkeleita; kiinnostuksen kohteina olivat kielioppi, diskurssi ja typologia. Samaan aikaan myös romanitutkimus hyötyi myös valtiollisesta ja säätiöiden antamasta rahoituksesta ja alan tutkijoiden yhteistyö tiivistyi. Vuonna 1993 järjestettiin Hampurissa ensimmäinen kansainvälinen romanikielen kielitieteen konferenssi.

Suomen romanikielen tutkimus 1900-luvulta nykypäivään

 

Suomessa Arthur Thesleffiä (1871–1920) on pidetty Suomen romanitutkimuksen tunnetuimpana nimenä. Ansioittensa takia Thesleff valittiin vuonna 1901 kolmeksi vuodeksi Gypsy Lore Societyn puheenjohtajaksi. Valtaosa Thesleffin romaneja koskevista tutkimuksista oli kuitenkin etnografisia ja sosiaalisia. Hänen ainoaksi saavutuksekseen kielentutkimuksessa jäi kuuluisa sanakirja Wörterbuch des Dialekts der finnländischen Zigeuner (1901), joka julkaistiin Acta Societatis Scientiarum Fennicae -sarjassa. Se oli myös ensimmäinen painettu Suomen romanikielen sanakirja. Lähinnä Länsi-Suomen romanien kieltä kuvaavassa sanakirjassa on yhteensä 7 574 hakusanaa, mutta varsinaisia kantasanoja on noin 2 100. Kantasanastoa voidaan kuitenkin pitää varsin kattavana, koska Thesleff itse mainitsi kielen kantasanojen määräksi vain noin  2 200, mikä on suunnilleen samaa luokkaa kuin myöhemmätkin arviot (lähteestä riippuen 2 000–2 600).  

Suomen Mustalaislähetyksen ry:n (nyk. Romano Mission ry:n) perustajan Oskari Jalkion (Johansonin) (1882–1952) sanottiin olleen ainoa ‘valkolainen ‘, joka hallitsi sujuvasti romania. Jalkio kirjoitti artikkeleita romanikielestä, käänsi romanikielelle lauluja ja virsiä sekä laati kirjasia romaneista. Hän keräsi myös suunnilleen Thesleffin (1901) sanakirjan laajuisen sanastomateriaalin, joka on Romano Mission hallussa. Jalkion toimittamaan materiaaliin perustui Bourgeois’n (1911) L’esquisse d’une grammaire du romani finlandais, joka oli suppea ulkomaalaisille tarkoitettu kielioppivihkonen.  Axel Kronqvist (1871–1956) laati 1950-luvun alussa länsimurteen pohjalle romanikielen sanakirjan, jota oli tiettävästi  olemassa kaksi kappaletta: toinen yksityishenkilön hallussa Helsingissä ja toinen Romano Mission hallussa. Jalkion ja Kronqvistin glossaarioita tuoreempi on Yrjö Temon 4 478 hakusanan laajuinen Suomi-romani -sanaluettelo, jonka käsikirjoitus luovutettiin vuonna 1984 Kotimaisten kielten tutkimuskeskukselle.

 

Virolainen professori Paul Ariste tutki jonkin verran myös Suomen romanikieltä ja osoitti suomen interferenssin aiemmin luultua merkittävämmäksi. Raino Vehmaan (1961) väitöskirja Suomen romaaniväestön ryhmäluonne ja akkulturoituminen kuului varsinaisesti sosiologian alaan, mutta sisälsi myös jonkin verran huomioita romanikielestä ja sen säilymisestä. Vehmaan julkaisemat kielitaitoa ja kielen käyttöä koskevat tilastotiedot perustuivat Sosiaalisen tutkimustoimiston haastattelututkimukseen vuodelta 1954. Pertti Valtonen laati Helsingin yliopiston Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien laitoksella 1960-luvulla ensimmäiset Suomen romanikieltä käsittelevät opinnäytteet: pro gradu -tutkielma vuodelta 1964 tarkasteli indoarjalaisia sanoja Suomen romanikielessä ja lisensiaatintutkielma vuodelta 1968 Suomen romanikielen diakroniaa eri aikoina tehtyjen muistiinpanojen ja hänen omien kenttäkeruidensa valossa. Valtonen julkaisi lisäksi Journal of the Gypsy Lore Societyssä kokoelman romanikielisiä tekstejä (1967) sekä artikkelin Suomen romanikielen tutkimuksen historiasta (1969). Hän käänsi romanikielelle Markuksen evankeliumin (1970) ja julkaisi etymologisen sanakirjan vuonna 1972. Väitöskirjatyö Indoarjalaisen perusaineksen säilyminen Suomen mustalaisten kielessä jäi keskeneräiseksi, ja sen käsikirjoitus on säilytteillä Helsingin yliopiston Aasian ja Afrikan kielten  ja kulttuurien laitoksessa.

 

Akateeminen kiinnostus romania kohtaan kasvoi muutenkin 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin Pekka Sammallahti, Matti Leiwo, Pekka Laaksonen ja Pekka  Jalkanen nauhoittivat kieltä. Matti Leiwo on myös julkaissut artikkeleita romanikielen fonologiasta (1970) ja kielenhuollosta (1999). Vuonna 1977 Pentti Aalto julkaisi oppihistoriallisen artikkelin Suomen romanikielen tutkimuksesta ja vuonna 1982 Sjögrenin Inkerinmaan romanien sanaston.

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa romanikielen hyväksi on tehty työtä jo yli 20 vuotta, vaikka virallisesti romanikielen tutkimus ja huolto ovat kuuluneet tutkimuskeskuksen tehtäviin vasta vuodesta 1996. Opetusministeriö asetti 9.10.1981 Mustalaisasiain neuvottelukunnan aloitteesta mustalaiskielityöryhmän. Mietinnössään 5.3.1982 työryhmä ehdotti, että ‘‘aineisto- ja oppimateriaalihanke olisi opetusministeriön alainen ja sen hallinto kytkettäisiin Kotimaisten kielten tutkimuskeskukseen’’. Työryhmässä oli mukana Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksesta aluksi Marja Lehtinen ja vuodesta 1983 Raimo Jussila. 27.8.1984 aloitettiin yhteistyö tutkija Viljo Koiviston kanssa  Romani–suomi–englanti-sanakirjan (1994) laatimiseksi. Vuonna 1994 ilmestynyt Viljo Koiviston Romani-suomi-englanti-sanakirja sisältää n. 5 500 hakusanaa. Mukana on kielitietoa ja runsas esimerkistö. Viljo Koiviston (2001) Suomi-romani-sanakirja, jossa on noin 23 000 hakusanaa, on laajin tähän saakka ilmestynyt Suomen romanikielen sanakirja. Sanakirjojen lisäksi on julkaistu leksikografisia artikkeleita ja pienempiä sanastoja sekä romanikielen käänteissanasto.

 

Kimmo Granqvist on toiminut päätoimisesti romanikielen parissa kesästä 1997. Suurin osa Kimmo Granqvistin romania koskevasta tutkimustyöstä on liittynyt fonologiaan ja morfologiaan. Granqvist on käyttänyt fonologiassa paljon epälineeraalisia malleja, jotka perustuvat autosegmentaaliseen viitekehykseen. Vuosina 2001–2002 Kimmo Granqvist laati Suomen romanikielelle Koskenniemen (1983) kaksitasomallin mukaisen kuvauksen.  Romanikielen rakenteen tutkimuksen keskeisenä tuloksena ilmestyi vuonna 2007 laaja monografia Suomen romanin äänne- ja muotorakenne. Tutkimus on painottunut vuoden 2007 alusta syntaksiin, josta on tekeillä Suomen romanin äänne- ja muotorakenteen jatkoksi laaja monografia. Kimmo Granqvist on tutkinut myös koodinvaihtoa romanikielestä suomeen ja päinvastoin  ja kirjoittanut Anna Maria Viljasen kanssa yhteisartikkelin romanien kielellisistä tabuista.

 

Kotukseen perustettiin vuonna 2000 romanikielen suunnittelijan toimi, jota hoiti 2001 saakka Hellevi Hedman-Valentin. Suunnittelijan työn keskeisenä saavutuksena oli romanikielen puhekielikorpuksen aikaansaaminen. Vuonna 2002 suunnittelijan toimi korvattiin toisella tutkijantoimella, jota on 1.8.2002 alkaen hoitanut Henry Hedman. Henry Hedman on tutkinut mm. romanikielen salakielifunktiota ja kielen asemaa sekä julkaissut Kimmo Granqvistin kanssa yhteisartikkelin nominimorfologiasta. Henry Hedmanin vastuulla on ollut  tutkimuskeskuksen romanihankkeissa uutena osa-alueena  kielipoliittinen seuranta, johon on kuulunut esimerkiksi Euroopan Unionin ja Euroopan Neuvoston vähemmistökielisopimuksen sisällön ja Suomen uuden kielilain arviointia.  Henry Hedmanilta ilmestyi 2009 selvitys Suomen romanikielen käytön määrästä ja käyttöaloista.

 

Helsingin yliopiston yleisen kielitieteen laitoksella on valmistunut 2000-luvun alussa kaksi pro gradu -tutkielmaa Suomen romanikielestä. Pia Brandt-Taskinen (2001) kuvaa pro gradu -työssään romanikielen verbikomplementteja ja keskittyy kysymykseen siitä, onko Suomen romanikielessä infinitiivi vaiko subjunktiivi. Helena Pirttisaaren (2002) pro gradu -työ romanikielen partisiippien morfologiasta on perusteellinen kuvaus Suomen romanikielen partisiipeista, mutta sisältää myös runsaasti muuta tietoa verbiopista ja leksikosta yleensäkin. Helena Pirttisaari on lisäksi laatinut artikkeleita romanikielen verbien muotorakenteesta partisiippien morfologiasta. Hän on kuvannut tutkimuksissaan muotorakennetta paljolti samankaltaisin keinoin  kuin Anna-Riitta Lindgren (1993) kveenisuomea. Hän on soveltanut tutkimuksissaan strukturalistista kuvausmallia ja käyttänyt näkökulmana luonnollista  morfologiaa. Hänen tutkimuksissaan korostuu funktionalistis-typologinen paradigma, mikä onkin hyvin motivoitua, koska muutos ja variaatio ovat niin keskeisenä tekijänä romanikielen tarkastelussa. Helena Pirttisaaren työllä on ollut kaiken kaikkiaan huomattava merkitys tämän hetken suomalaisen romanilingvistiikan muotoutumiselle. Erityisen arvokas hänen panoksensa on ollut kielen vaihtelun ja muutoksen selittämisen keinojen löytymisessä. Esimerkiksi muodon ja funktion suhteen (ikonisuus, isomorfisuus, ekonomia jne.) ja kielen kompleksisuuden tarkastelu ovat tulleet hänen työnsä myötä elimelliseksi osaksi suomalaista romanilingvistiikkaa. Hän on Suomen romanikieltä tutkineista tähän mennessä perusteellisimmin tarkastellut myös taivutusparadigmojen analogista yhdentymistä, leksikaalisia kytköksiä sekä käyttö- ja tyyppifrekvenssejä muutoksia selittävinä tekijöinä.

 

Suomen romanikieltä ovat tutkineet myös Katri Vuorela ja Lars Borin, joka nykyään työskentelee Göteborgin yliopiston kieliteknologian professorina. Yhteisartikkelissaan he kuvaavat Suomen romanikieltä vähemmistökielenä. Lars Borin on koostanut noin 110 000 sanan laajuisen valtaosin kirjoitetun Suomen romanikielen korpuksen. Hajahuomioita Suomen romanikielestä esiintyy muun muassa Sampsonilla (1926) ja Matrasilla (2002). Nykyään Suomen romani on myös edustettuna tietokannassa, joka on syntynyt Manchesterin yliopiston hankkeen The Morphosyntactic Typology of Romani Dialects tuloksena. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus on tuottanut myös Suomen romanikieltä koskevan Romlex-hankkeen aineksen. Romlex on Manchesterin, Grazin ja Århusin yliopistojen koordinoima tietokantahanke, jonka tavoitteena on kattava ja korkealaatuinen  Euroopan romanimurteiden verkkosanakirja.


Copyright © Romanikielisen Kirjallisuuden Seura ry. | The CSS Tinderbox