Varhaisromanin konsonantit säilyttivät soinnittomien klusiilien distinktiivisen aspiraation, joka periytyi varhaisesta luoteisintialaisesta kielimuodosta. Mahdollisesti säilyi myös yksi tai useampia (allofonisia) retrofleksisiä konsonantteja. Osa keski-indoarjan retroflekseistä oli saattanut muuttua jo ennen varhaisromania, varsinkin , esim. *ḍom > řom, lom, ṇḍ, esim. *maṇḍa > manřo, mando, manlo ‘leipä’ (Suomen romanikielessä maaro). Nykyisissä romanimurteissa esiintyvä vaihtelu viittaa retrofleksien joukkoon, josta kukin murre valitsi ei-retrofleksisen vastineen, useimmiten ř, r, n, d, l. Indoarjalaista inventaariota laajensivat varhaisromaniin iranilaisista kielistä ja kreikasta lainasanojen mukana tulleet v, f, z, c, dz sekä ehkä myös . Varhaisromanille oli ominaista myös dentaalisten sekä ehkä myös velaaristen klusiilien palatalisaatio i:n edellä.  Todisteena tästä ovat  palatalisaatio ja affrikoituminen eri nykyisissä romanimurteissa, esim. tikno ‘pieni’ > cikno, keti ‘kuinka paljon’ > keci.

Varhaisromanin konsonantit.

 

 

Bilab.

Labiod.

Alveol.

Postalveol.

Retrofl.

Palat.

Vel.

Uvul.

Glott.

Klusiilit

Soinnitt.

p

 

t (t’)

 

 

 

k

 

 

 

Soinnitt.

aspiroidut

ph

 

th

 

 

 

kh

 

 

 

Soinnill.

b

 

d (d’)

 

(ḍ)

 

g

 

 

Nasaalit

 

m

 

n

 

(ṇ)

 

[ŋ]

 

 

Affrikaatat

Soinnitt.

 

 

c

č

 

 

 

 

 

 

Soinnitt. 

aspiroidut

 

 

 

čh

 

 

 

 

 

 

Soinnill.

 

 

(dz)

 

 

 

 

 

Frikatiivit

Soinnitt.

 

f

s

š

 

 

 

x

h

 

Soinnill.

 

v

z

(ž)

 

 

 

 

 

Tremulantit

 

 

 

r

 

(ṛ)

 

 

(ř)

 

Lateraalit

 

 

 

l

 

(ḷ)

 

 

 

 

Puolivok,

 

 

 

 

 

 

j

 

 

 

Varhaisromanin jälkeen palatalisaatiota ilmeni myös ”jotakisoitujen” segmenttien yhteydessä: dj > d’, , , dz sekä joukko muita äännekehityksiä, kuten aspiraatio s > h taivutusmuodoissa (sin > hin ‘hän on’),  sananloppuisen s:n kato (foros > foro ‘kaupunki’),  puolivokaalien j, v proteesi (ov > jov ‘hän’ (m.)) jne. Varhaisromanin vokaalisto kehittyi  kreikan viisivokaalijärjestelmän kaltaiseksi (i, e, a, o, u), mutta lisää vokaaleja omaksuttiin myöhemmn eri romanimurteissa – osassa murteissa omaksuttiin ə, y, Suomen romanikielessä vokaalit  y, ö, ä. Osassa romanimurteita paino siirtyi sanan lopusta ensitavulle, esim. čhavó >  čhávo ‘poika’.

Varhaisromani salli vain muinaisindoarjasta perittyä konsonanttijonoa (tr, dr, phr; št, esim. trin ‘kolme’, drakh ‘rypäle’, phral ‘veli’, štar ‘neljä’.  Kreikkalaisten lainasanojen myötä romanikieleen omaksuttiin sananalkuiset äännejonot  sf, sk, sp, str, vr, kr, mr, hr, pr. Sanan sisällä ja lopussa esiintyi laaja erilaisten konsonanttijonojen inventaario, johon sisältyi suurin osa dentaalisten tai postalveolaaristen sibilanttien ja klusiilien tai frikatiivien jonoista. Lisäksi useimmat klusiilit, frikatiivit ja nasaalit saattoivat edeltää likvidoja l, r. 


Copyright © Romanikielisen Kirjallisuuden Seura ry. | The CSS Tinderbox