Substantiivien taivutus

Varhaisromanin substantiiveilla oli kaksi sukua: maskuliini ja feminiini. Niillä erotettiin kaksi lukua: yksikkö ja monikko. Modifioijat kongruoivat pääsanansa kanssa: kongruenssia merkittiin adjektiiveissa, määräisissä artikkeleissa, demonstratiiveissa sekä indoarjalaisen kaksinkertaisen sijamerkinnän (Plank 1991) kera genetiiviattribuuteissa esim. čhav-es-ker-o dad ‘pojan isä’, čhav-es-ker-i daj ‘pojan äiti’ (Suomen romanikielessä kuit. tšaav-es-k-o daad, tšaav-es-k-o dai).

Substantiivien sijajärjestelmä oli indoarjalaisen järjestelmän tavoin kolmesta tasosta koostuva. Arkaaisin taso I sijaitsee lähimpänä vartaloa ja erotti toisistaan nominatiivia ja obliikvia. Taivutuspäätteet olivat erilaiset eri taivutusluokissa: temaattisilla substantiiveilla erilliset luokat maskuliineille ja feminiineille. Lisäksi erotettiin useita vokaalisia ja konsonanttisia alaryhmiä. Feminiineillä erotettiin jotakisoidut (j:lliset) ja vailla jotaatiota olevat paradigmat. Substantiiveista, adjektiiveista ja verbeistä johdetuilla abstraktisubstantiiveilla oli oma, erillinen taivutustyyppinsä. Nominatiivin tunnukset palautuivat muinais- ja keski-indoarjalaisiin derivaation tunnuksiin. Obliikvin tunnukset palautuivat puolestaan muinais- ja keski-indoarjalaisiin genetiivin tunnuksiin.

Perittyjen taivutustyyppien lisäksi varhaisromanissa oli useita lainasubstantiivien taivutustyyppejä, joita kutsutaan atemaattisiksi. Näiden taivutustyyppien pohjana on kreikan nominintaivutusten omaksuminen. Kreikan (-o-loppuiset) neutrit sulautuivat romanissa (-os-loppuisiin) maskuliineihin; tätä selittää vaihtelu kreikan maskuliinien maskuliinien loppu–s:n esiintymisessä (foros ~ foro ‘kaupunki’) . Obliikvissa atemaattisten substantiivien yksikön maskuliinien tunnusten vokaali sulautui kreikkalaisperäisten nominatiivin tunnusten vokaaliin (*-es- > -os- atemaattisilla -os-maskuliineilla). Atemaattisten maskuliinien monikon muodot eivät eronneet temaattisista. Kreikasta omaksutusta taivutusluokkajaosta tuli vakiintunut osa varhaisromanin nominimorfologiaa. Myöhemmin muistakin kielistä omaksutut lainat mukautettiin siihen, kuten vaikkapa Suomen romanikielen slaavilaiset ja germaaniset lainasanat maxka ‘kissa’, snyöra ‘naru’ ja botnos ‘pohja’ osoittavat.

Yleisesti hyväksyttyä tapaa nimetä romanikielen taivutustyypit ei ole, mutta yleensä maskuliinit esitetään ennen feminiinejä, tunnuksettomat substantiivit edeltävät tunnuksellisia ja temaattiset paradigmat atemaattisia. Taivutustyypit ilmaistaan Elšíkin (2000a) mukaan formalisoituina (esim. *Mo), niin että asteriski (*) viittaa atemaattisuuteen ja versaalit M ja F kieliopilliseen sukuun. Kieliopillisen suvun tunnusta seuraavat temaattisissa paradigmoissa tavuviivalla (-) erotettuina yksikön ja monikon nominatiivin päätteet; ø on tulkittava päätteettömyyttä tarkoittavaksi. -ben- ja -b-a-loppuisten abstraktisubstantiivienkin taivutustyypit ilmaistaan  erillisellä symbolilla A.

Varhaisromanin substantiivien primaarisijat.

Taivutusluokka

(lyhenne)

Esimerkki

Yksikkö

 

Monikko

 

 

 

Nominatiivi

Obliikvi

Nominatiivi

Obliikvi

Temaattiset

 

 

 

 

 

Konsonanttilopp. maskuliinit: nom.pl. -a (M0-a)

kher ‘talo’

-es-

-a

-en-

Konsonanttilopp. maskuliinit: abstrakti (M0-A)

čačipen ‘totuus’

-as-

-a

-en-

Konsonanttilopp. maskuliinit: nom.pl – (M0-0)

vast ‘käsi’

-es-

-en-

o-maskuliinit (Mo)

šero ‘pää’

-o

-es-

-e

-en-

i-maskuliinit (Mi)

pani ‘vesi’

-i

-j-es-

-j-a

-j-en-

Konsonanttilopp. feminiinit: jotaatiottomat  (F0-U)

džuv ‘täi’

-a-

-a

-en-

Konsonanttilopp. feminiinit: jotaation kera (F0-J)

suv ‘neula’

-j-a-

-j-a

-j-en-

i-feminiinit (Fi)

piri ‘kattila’

-i

-j-a-

-j-a

-j-en-

Atemaattiset

 

 

 

 

 

o-maskuliinit (*Mo)

foros ‘kaupunki’

-os

-os-

-i

-en-

u-maskuliinit (*Mu)

papus ‘isoisä’

-us

-us-

-i

-en-

i-maskuliinit (*Mi)

sapunis ‘saippua’

-i(s)

-is-

-ja

-en-

a-feminiinit (*Fa)

cipa ‘nahka’

-a

-a-

-es?

-en-

Sijajärjestelmän tason II tunnukset olivat enkliittisiä markkereita, jotka fuusioitiin viimeistään varhaisromanissa substantiiviin. Niistä kehittyi agglutinoitujen tunnusten joukko, jossa konsonanttien vaihtelun laukaisee edeltävän tason I tunnuksen viimeinen segmentti.  Sijajärjestelmän viimeinen taso III  on edellisiä avoimempi analyyttisten adpositioiden luokka. luokituksen ulkopuolelle jää vokatiivi, jonka Taso I:n primaarisijoista poiketen painottomat pääteallomorfit ovat todennäköisesti myöhemmän kehityksen tulosta, mahdollisesti interjektioista tai deiktisistä ilmauksista kieliopillistuneita.

Varhaisromanin substantiivien sekundaarisijat.

Sija

Pääte

Esimerkki

Datiivi

-ke/ge

khereske/kherenge

Ablatiivi

-tar/dar

kherestar/kherendar

Instrumentaali

-sa

kheresa/kherensa

Lokatiivi

-te/de

khereste/kherende

Genetiivi

-ker-/-ger-

khereresker-o/kherenger-o

Adjektiivien taivutus

Myös varhaisromanin adjektiiveilla toteutui sanaston ja kieliopin jako temaattiseen ja atemaattiseen. Temaattisia olivat tyypillisimmin alkuperäiset deskriptiiviset adjektiivit, partisiipit, indefiniittinen interrogatiivi sav-o ‘mikä’ sekä determinoijat asav-o ‘sellainen’ ja  savoř-o ‘kaikki, koko’. Atemaattisia olivat kreikkalaisperäiset adjektiivit ja ordinaaliluvut sekä slaavilaisperäinen kvanttori vsako ‘jokainen’. Atemaattisten adjektiivien nominatiivi muodostettiin kreikkalaisperäisin tunnuksiin, mutta obliikvin muodot koostuivat laajennuksena -on-  ja atemaattisesta taivutuksesta  Varhaisromanssa oli lisäksi pieni joukko taipumattomia adjektiiveja (šukar ‘kaunis’),  interrogatiiveja (keti ‘kuinka paljon’) sekä määrää ilmaisevia deiktisiä elementtejä (ati ‘yhtä paljon kuin’).

Adjektiivit kongruoivat määrittämänsä substantiivin kanssa suvussa, luvussa ja primaarisijassa (nominatiivissa tai obliikvissa). Adjektiiveilta puuttuivat siis sekundaarisijat datiivi, ablatiivi, instrumentaali, lokatiivi ja genetiivi.

Varhaisromanin adjektiivien  taivutus.

Luokka

Yksikkö

 

 

 

Mionikko

 

 

Nom.M

Nom.F

Obl.M

Obl.F

Nominatiivi

Obliikvi

Temaattiset

-o

-i

-e

-a

-e

Atemaattiset

-o

-on-e

-on-a

-a

-on-e

 

 Varhaisromanin pronomineista  

Pronominaalinen demonstratiivi taipui nominien tapaan obliikvissa, mutta adjektiivien tavoin nominatiivissa. Varhaisromanissa uuden konsonanttiset juuret sijoitettiin vanhojen demonstratiivien eteen. Uudet konsonanttiset juuret perustuivat deiktisiin paikan ilmauksiin adaj ‘tänne’, odoj ‘sinne’, akaj ‘täsmälleen tänne’, okoj ‘täsmälleen sinne’.  Niiden  -d-juuri ilmaisi yleistä deiktistä viittausta ja -k-juuri puolestaan spesifistä deiktistä viittausta. Juuria seuraavat vokaalit -a- ja -o- ilmaisevat puolestaan etäisyyttä ja referenssin lähdettä, joka voi olla joko tilanne tai diskurssi. Tuloksena oli neliterminen demonstratiivijärjestelmä, joka säilyy yhä osassa romanimurteita Balkanilla, Italiassa ja Walesin romanissa.

 Varhaisromanin demonstratiivipronominit.

 

Nominatiivi

 

 

Obliikvi

 

 

 

Yks.M

Yks.F

Monikko

Yks.M.

Yks.F

Monikko

yksink. lähidem.

adava

adaja

adala

adales

adala

adalen

spesifi lähidem.

akava

akaja

akala

akales

akala

akalen

yksink. etädem.

odova

odoja

odola

odoles

odola

odolen

spesifi etädem.

okova

okoja

okola

okoles

okola

okolen

 Varhaisromanin demonstratiivipronominien maskuliinin yksikön nominatiivin pääte -va ja feminiinin -ja ovat syntyneet ehkä aikaisempien säännönmukaisten adjektiivien taivutusten ja deiktisen *-a:n yhteensulautumisen tuloksena. Ne korvasivat yhdessä ne korvasivat alkuperäisen konsonanttisen deiktisen juuren -1.

Tämä alkuperäinen deiktinen -l-juuri säilyy yksikön obliikvissa ja monikon muodoissa. Monikon nominatiivissa -l-juurta seuraa deiktinen -a, mikä selittää niiden -la-lopun. Demonstratiivipronominien obliikvin taivutukset vastaavat varhaisromanien temaattisia adjektiiveja. Demonstratiiviset juuret ja vastaavat ilmaukset.

Varhaisromanissa oli kaksi kilpailevaa 3. persoonan pronominia, jotka molemmat  palautuvat demonstratiiveihin. Vanha demonstratiivivartalo l- säilyi ja sai normaalin nominintaivutuksen, joka oli temaattisten substantiivien vokaalisten luokkien mukainen. Tämän kehityksen tuloksena olivat redukoidut pronominit lo, li, le. Useista nykyisistä romanimurteista nämä katosi tai niiden distribuutio rajoittui.  Niiden esiintyivöät varhaisromanissa rinnalla uudemmat, emfaattiset subjektipronominit ov/av, oj/aj, ol/al. Nämä olivat olivat lähtöisin demonstratiivipronomineista niiden kehityksen välivaiheessa eli sen jälkeen, kun yksikön nominatiivin arkaainen -l-vartalo oli kadonnut, mutta ennen demonstratiivipronominien deiktisyyden vahvistumista, joka oli luonteenomaista  varhaisromanin  uuden nelitermisen demonstratiivijärjestelmän muotoutumiselle.

Varhaisromanin 3. persoonan pronominit.

Nominatiivi

 

 

Obliikvi

 

 

Yks.M

Yks.F

Monikko

Yks.M.

Yks.F

Monikko

ov (av)

oj (aj)

ol, on (*al)

 

 

 

lo

li

le

(o)les

(o)la

(o)len

Varhaisromanin 1. ja 2. persoonan pronominijärjestelmässä oli runsaasti epäsäännöllisyyksiä; monikon tunnuksena  oli -m- (1pl pronominissa a-m- ja 2pl pronominissa t-um-). Yksikön 1. persoonan muodossa oli erilliset suffiksit nominatiivissa ja obliikvissa, mutta muiden pronominien muodoissa nominatiivi ja obliikvin olivat identtiset. Suoran objektin muotona on yleensä obliikvi vailla lisäyksiä (1sg m-an-, 1pl a-m-en-,  2pl t-umen-) mutta yksikön 2. persoonan muodossa t-u-t on erillinen obliikvin tunnus -t.

Varhaisromanin 1. ja 2. persoonan pronominit.

 

Yks.1.p

Yks.2.p

Mon.1.p

Mon.2.p

Nominatiivi

m-e

t-u

am-en

tum-en

Obliikvin vartalo

m-an-

t-u-

am-en

tum-en

Possessiivinen vartalo

m-inř-

t-ir-

am-ar-

tum-ar

Lähteitä: Manchestern yliopiston www-sivut (ROMANI Project Manchester (2006b, 2006c, 2006d, 2006e, 2006f, 2006g, 2006h).


Copyright © Romanikielisen Kirjallisuuden Seura ry. | The CSS Tinderbox