Ensimmäiset romanit saapuivat Virosta Suomeen jo vuonna 1515 (Fraser 1992c). Seuraava kirjallinen maininta romaneista Suomessa löytyy Ahvenanmaalta Kastelholman linnan tileistä vuodelta 1559 (Vehmas 1961: 52). 1500–1600-lukujen vaihteessa Suomessa erämaissa liikkui jo melko vakinainen romanijoukko, jota 1600-luvulla yritettiin heikoin tuloksin saada asettumaan asumaan paikoilleen. (Pulma 2006: 32–33). Pielisen romaneita oli 1660-luvulla ilmeisesti noin 130. (Pulma 2006: 32–33; Jokipii, Suomen kreivi- ja vapaaherrakunnat 1956.) Karjalaan romaneja muutti runsaammissa määrin 1700-luvun lopussa (Miika Tervonen, henk. koht. tiedonanto 20.7. 2010). Karl von Schoulzin (1955) kirkonkirjoista kokoamien tietojen mukaan 1700-luvun alussa suurin osa romaneista eli joko Itä-Suomessa tai rannikolla; monet romanisuvuista ovat lähtöisin Venäjän puolelta. Romaneja oli 1700-alkupuoliskolla kirkonkirjoissa muutama sata, mutta 1751–1809 jo yli 1100.  (Tuula Rekola, henk. koht. tiedonanto 19.1.2011.)

 

 Suomen romanien asuinseudut vuonna 1799 (Tuula Rekola, henk. koht. tiedonanto 20.7.2010).

Kartta (1) esittää romanien asuinseutuja Suomessa vuonna 1799. Suurin osa romaneista asui Karjalassa ja Pohjanmaalla. Vuonna 1865 tehty paikkakunnittainen kartoitus antoi tietoja 740 romanista. Vuonna 1896 romaneja laskettiin Suomen suurruhtinaskunnan alueella kaikkiaan 1 551 henkeä, mutta todellisuudessa romaneja uskottiin olleen tuolloin Suomessa pari tuhatta.  Näiden alueiden suuret romaniyhteisöt olivat vähiten kosketuksissa viralliseen yhteiskuntaan, mutta romanien enemmistö oli silti ripillä käynyttä ja lukutaitoista. Toisaalta Lounais-Suomessa yksittäiset romaniperheet olivat jo sulautuneet pääväestöön. Lähes kaikki romanit kiertelivät perhekunnittain ympäri maata ja olivat vailla kiinteitä asuinpaikkoja.  Romaneissa oli 1800-luvun jälkipuoliskolla runsaasti torppareita, mutta monet romanimiehet harjoittivat myös hevoskauppaa ja muita hevostöitä. Romaninaiset puolestaan tekivät käsitöitä, auttoivat maatalous- ja kotitöissä sekä povasivat.

 

Tultaessa kohti 1900-luvun alkua romanien toimeentulokeinot mahdollisesti yksipuolistuivat, mutta toisaalta romanit osasivat tulla toimeen eri elinkeinoja yhdistelemällä.  (Tervonen 2012: 86, 90–91, 98–99)

Romaneista tuli yhä näkyvämpi osa modernisoituvaa suomalaista yhteiskuntaa, jota rakennetaan fennomaanisen ideologian puitteissa kansallisvaltioksi. Romanikysymyksestä käytiin kiivasta keskustelua sekä lehdistössä että valtiopäivillä, jossa romanien asemaa tarkasteltiin kuuteen eri otteeseen vuosina 1863–1897. Romaneja pidettiin ongelmallisina irtolaisen elämäntapansa sekä kielellisen ja kulttuurillisen erilaisuutensa vuoksi; romanikielen ja -kulttuurin hävittämistä ehdotettiin eri otteisiin, samoin romanilasten ja -nuorten assimiloimista huostaanotoin. Monia toimenpiteitä romanien assimiloimiseksi sisältyi myös ns. Wallen komitean mietintöön vuodelta 1886. (Tervonen 2012: 84–92.)

 

Suomen itsenäistyttyä itä- ja länsirajat sulkeutuivat, ja romaneista tuli kansallinen vähemmistö. He saivat automaattisesti Suomen kansalaisuuden. Sisällissodan aikana jonkin verran romaneja surmattiin, osa pakeni Venäjälle. Sodan jälkeen sosiaalipolitiikassa ei ehditty eikä kyetty pohtimaan romaniasioita. Romanien taloudellista asemaa vaikeutti huomattavasti vuonna 1929 alkanut lama, jonka seurauksena oli joukkotyöttömyys ja romaneille tärkeiden pienviljelijöiden taloudellisia vaikeuksia. Samaan aikaan korostui jo romaneihin kohdistuvan hengellisen työn, erityisesti Oskari Jalkion perustuman Mustalaislähetyksen merkitys. Talvisodan päätyttyä yli 1000 romania joutui evakkoon ja päätyi sijoituspaikkoihin eri puolille Suomea (vrt. kartta 2). Siirtoväkeen kuuluneet romanit eivät voineet enää harjoittaa vanhoja elinkeinojaan, vaan joutuivat taloudelliseen ahdinkoon. Sotien aikana asepalveluksessa oli ainakin 300 romanimiestä.

 Neljän romaniperheen migraatioreitit vuosina 1939–1943 (Pulma 2012: 193).

Romanien elinolot ja -tavat muuttuivat dramaattisesti toisen maailmansodan jälkeen. Noin kolmasosa romaneista joutui evakkoon luovuteltuilta alueilta ja hajaantuivat ympäri Suomea. Monet päätyivät suurin kaupunkeihin ja erityisesti Helsinkiin ja Poriin. Maatalouden koneellistumisen ja urbanisaation myötä romanien perinteisillä ammateilla ei enää 1960-luvulla ollut entisenlaista merkitystä, ja asumismuodot muuttuivat (esim. Vehmas 1961; Kopsa-Schön 1996: 44; Granqvist 2001a, Pirttisaari 2003; ammateista esim. Koivisto 1992; Tervonen 2012: 166, 190–191). Mustalan komitea tilastoi vuonna 1954 romaneja ja puoliromaneja yhteensä 3569. Tuolloin heistä kaupungeissa asui vasta n. 22 %.  Vuonna 1969 romaneja laskettiin 5635, ja heistä jo 45 % asui kaupungeissa. 1980-luvun alkuun tultaessa heitä oli noin 6000, joista 70 %. oli kaupungeissa (Tervonen 2012: 190–191).  Kaupungeissa työn ja asunnon saaminen oli vaikeaa. Kaupunkien laitamille syntyi romanien hökkeli- ja telttakyliä (Tervonen 2012: 166). Runsaasti romaneja myös muutti Ruotsiin suotuisampien olojen toivossa 1950-luvun puolivälistä aina 1990-luvulle saakka.

 

Romanien asuntokysymys saatiin Suomessa paremmalle tolalle 1960-luvun lopulta erityisasuntolainoin. Vuonna 1970 maan hallitus antoi esityksen rotusyrjinnän sisällyttämisestä rikoslakiin. (Friman-Korpela 2012: 217–218).  Myös romanien koulutuskysymyksiin alettiin kiinnittää yhä enemmän huomiota 1970-luvulta lähtien. Vuonna 1978 mustalaisasian neuvottelukuntaan perustettiin koulutusjaosto, ja Aikuiskasvatushallitukseen perustettu työryhmä alkoi suunnitella ja kehittää romanien työllisyyskoulutusta.  1970-luvun lopussa järjestettiinkin useita romanien työllisyyskursseja. Myös erilaiset romanikulttuuritapahtumat yleistyivät 1970-luvulla.